LIIKENNE

Jos ajatellaan liikenteen kehitystä ihan yleisesti, niin todennäköisesti tavaraliikenne eriytyy henkilöliikenteestä niin, että tavarat liikkuvat maan alla putkiverkossa ja henkilöliikenne etupäässä maan päällä. Tavarat eivät mene autojen kuljettamina, vaan pienoiskonteissa. Laitetaan konttiin vaan osoite ja se menee putkiverkostossa sinne minne pitääkin, kuten data- tai tekstiviestit omassa verkossaan.

Tämä siis edellyttää putkiverkostoa maan alle. Todennäköisesti muodostuu jonkinlaisia tavarakeskuksia lähinnä liikekeskusten yhteyteen, johon tavarakonttiasemat keskitetään ja siitä eteenpäin jakelu voi toimia vaikka maan päällä liikkeisiin. Tämä todennäköisesti aiheuttaa sen, että myös pienliikkeet alkavat keskittymään lähelle noita tavara-asemia, tai sitten suoraa osaksi liikekeskusta, joka vaan laajenee.

Henkilöliikenteen osalta julkinen liikenteen on pakko saada enemmän huomiota ja yrittää tosissaan kilpailla yksityisliikenteen kanssa. Muussa tapauksessa yksityisliikenne johtaa kaaokseen ja parkkitiloihin menee enemmän tonttimaata kuin asumiseen. Yhdysliikenne asuinalueilta joukkoliikennekeskuksiin pitää olla niin joustava ja nopea, että julkinen liikenne otetaan mieluummin käyttöön kuin oma auto. Pelkillä rajoituksilla yksityisliikenteelle saadaan aikaan vain vihaisia ihmisiä.

Nykyinen tilanne on se, että HSL:n lippujen hinnat ovat nousseet niin paljon, että se ei mitenkään voi kilpailla yksiyisliikenteen kanssa. Meillä kävi juuri vieras turusta ja hän päivitteli sitä, että lippu Turusta Helsinkiin oli paljon halvempi kuin lippu Helsingin keskustasta Vantaalle.

Jotta julkinen liikenne otetaan todella vaihtoehdoksi pitää asuinalueilta yhteys joukkoliikenteeseen saada vaivattomaksi. Sähköautot tällaisessa yhdysliikenteessä voisi olla kätevä ratkaisu, varsinkin jos auton saa samalla lataukseen päivän ajaksi.

Henkilöjunat voisivat olla itsenäisesti liikkuvia vaunuja, jotka liittyvät tarpeen mukaan mihin junaan tahansa, joka menee oikeaan suuntaan. Vaunut siis tavallaan keskustelevat keskenään. Jokainen tiedottaa muille lähellä oleville, mihin on menossa. Vähin erin vaunujonoista tulee juna, mutta jokainen vaunu voi irrottautua junasta milloin tarve vaatii ja loppujuna ottaa edellä menevät kiinni. Pysäkille poikennut vaunu liittyy taas lähtiessään jonkin oikeaan suuntaan menevän junan peräään, tai sitten jatkaa matkaa yksinään. Junamuodostelmasta on se etu, että silloin vain ensimmäisellä vaunulla on muun liikenteen seurantavastuu.

Noille automaattivaunuille, tai niiden muodostamille junille voisi olla omat reittinsä, jotka menevät tarpeen vaatiessa maan alla, kuten metrot, mutta mikään ei estä tekemästä niille ainakin kaupunkien keskusta-alueilla ihan omia kulkureittejä, jotka kulkevat vaikka nykyisten rakennusten ja pääteiden yläpuolella. Silloin ne eivät veisi edes tonttimaata.

Ajatellaan vaikka Mannerheimintietä. Jos sen yläpuolelle tehtäisiin isojen A-kirjainten muotoiset pilarit, joiden ali kulkee nykyinen tie ja pilarien päällä olisi rataparit , jotka kulkevat vaikka katetussa läpinäkyvässä putkessa. Se olisi todellinen maisemareitti. Putket eri suunnista voisi yhtyä vaikka nykyisen ratapihan yläpuolelle tehdyssä asemahallissa. Putkien ansiosta systeemi ei olisi riippuvainen minkäänlaisista sääolosuhteista. Asemahallista pitää vaan päästä joustavasti katutasolle keskustaan.

Pyörät niissä vaunuissa voisivat olla sellaiset, että niillä voisi mennä tavallisella kadulla tai tiellä, kuin raiteitakin pitkin. Ulompana olisi tavallinen kumipyörä , mutta sisemänä toinen vähän pienempi pyörä, joka soveltuu raitteilla liikkumiseen. Kun vaunu menee kiskoille, jää ulommat pyörät ilmaan. Kiskot ovat siis sen verran korkealla, etttä kumipyörät eivät ota maahan. Tällä saadaan liikkuminen turvallisemmaksi esimerkiksi niissä putkissa korkealla teiden ja kattojen yläpuolella, mutta sama vaunu voisi liikkua esimerkiksi asuinalueilla, joissa ei ole kiskoja. Putket voisi tehdä jossain keskitetysti elementteinä ja vaan nostella paikoilleen nosturilla ja kiinnittää yhteneväksi putkeksi.

Autojen kohdalla voisi olla samanlainen automatiikka kuin automaattivaunuilla liikenteessä, eli jokainen auto tietää tarkasti missäpäin on heidän ympärillään muita autoja ja sopivat liikennesääntöjen mukaisesti, kuka menee risteyksestä ensin, miikä on turvallinen etäisyys toisiin autoihin, eli turvaväli sille nopeudelle mitä ajetaan jne. Tiet on merkattu niin, että auto tietää tarkasti sijaintinsa tiellä ja mitä kaistaa pitää ajaa, jotta turvallisesti, mutta joustavasti annettuun määränpäähän.

Käytännössä tämä loisi valtavan potentiaalin yrityksille, jotka ehtivät kehittämään autoihin oikeita lisälaitteita, ohjelmia jne. Peruutuskamera ja peruutustutka ovat ovat kuin alkua siihen suuntaan mihin ollaan menossa. Niitä vaan pitäisi kehittää aika tavalla. Välivaiheessa, kun on nykyisen kaltaisia autoja, pitäisi olla risteyksissä vastaava tunnistinjärjestelmä, joka "näkee" miloin on esimerkiksi törmäysvaara ja ohjaa valoilla liikennettä.

En tiedä toteutuuko tällainen koskaan, mutta tuohon suuntaan kehityksen on mentävä. Eihän tätä nykytilanteen extrapolointia mikään kestä. Tietysti on useita välivaiheita, ennen kun tuohon päästään. Yksi nytkin jo tuohon suuntaan olisi se, että autossa olisi liikennemerkkitunnistin. Nyt kun merkit eivät vielä itse lähetä mitään signaalia, niin voisi olla vaikka kameran kasvojentunnistusta vastaava toiminto, joka lukisi liikennemerkkejä ja kojelaudassa näkyisi aina mikä on esimerkiksi viimeisin voimassaoleva nopeusrajoitus. Seuraava vaihe on tietysti se, että merkki lähettää lyhyen matkan signaalin, mikä merkki on kyseessä. Silloin eivät tilapäiset näköesteetkään haittaisi.

Jalkakäytäviin tulee varmaan kaistat, joihin asennetaan kuin vaakatasossa olevat liukuportaat. Jos ei halua kävellä, niin hyppää vaan oikeaan suuntaan menevälle liukumatolle, niin on hetkessä seuraavan liukumaton edessä.

Kannattaisi myös harkita ja tehdä tarkat laskelmat siitä, mitä vaikutuksia olisi kaikenkaikkiaan sillä, että kaupungin joukkoliikenteestä poistettaisiin matkaliput ja näinollen maksut. Kuinka paljon se vähentäisi yksityisliikennettä, parkkipaikkojen maa-alueita, katujen kunnostus-  ja puhtaanapitokustannuksia. Se voisi jopa korvata menetetyt matkalipputulot ja mikä vetonaula matkailun kehitämiselle.

 

KUNTALIITOKSET

Nykyään puhutaan paljon kuntaliitoksista vähän siellä sun täällä. Mitäs jos ei liitettäiskään mitään mihinkään. Noissa liitoksissa moititaan aina sitä, että päätöksenteko menee kansalaisista aina vaan kauemmaksi. Jos lähdettäisiinkin siitä, että vahvistetaan kansalaisten päätöksentekomahdollisuuksia tuomalla paikallinen päätöksenteko niille joihin se vaikuttaa eniten. Minusta kannattaisi poistaa esimerkiksi Helsingin ja ympäristökuntien väliltä kaikki kuntarajat. ympyröidä sen jälkeen kaikki selvät taajamat, joissa on jokin tietty vähimmäisasukasmäärä. Esimerkiksi Vuosaari on selvästi ihan omanlaisensa alue verrattuna vaikka Martinlaaksoon. Eivät heidän päättäjänsä tiedä toistensa ongelmista.

Näiden kaikkien taajamien väliin jää tietysti alueita, jotka voivat kuulua johonkin naapuritaajamaan, mutta heidän pitäisi itse saada päättää mihin taajamaan. Nuo taajamat voisi muodostaa oman paikallishallintonsa, jotka toimisivat vain kokouspalkkioilla. Kokoontumiset voisivat olla vaikka koulujen tiloissa. Ei mitään vakinaisia virkamiehiä. Helsingissäkin varmaan Töölö ja Kruununhaka voisivat olaa ihan omia alueitaan ja muut riittävän asukasmäärän omaavat alueet samalla periaatteella: vähän kuin äänestysalueet.

Nämä paikallishallinnot voitaisiin valita äänestämällä ja he valitsevat keskuudestaan puheenjohtajan, joka samalla toimisi pääkaupunkiseudun yhteisessä seutuhallinnossa edustajana suoraa ilman omia kunnallisvaaleja. Oleellista olisi se, että Helsinki ei voisi yksin päättää ympäristöalueiden asioista ja tehdä niistä jotain asuinreservaatteja tai kaatopaikkoja itselleen. Vaikka koko aluetta nimitettäisiinkin Helsingiksi, sen hallinto ei voisi olla nykyisen kaltainen, vaan kaikkien alueiden sana tulee painaa yhtä paljon.

 

YRITYSHALLINTOJEN ONGELMIA

Mammuttitautiinkin voi kuihtua. Kun yritys kasvaa liian suureksi se alkaa helposti toimia kuin kilpailijoita ei olisikaan. Tulee ”monopolisokeus”, vaikka tosiasiassa kilpailijat ajavat ohi yksi kerrallaan. Omaa suuruutta aletaan ylikorostamaan ja kehitetään itseä ihannoivia sanontoja tai lempinimiä, kuten vaikkapa "Big Blue".

Mitä suuremmaksi yritys tulee, sitä vaikeampi on tehdä ympäristön edellyttämiä käännöksiä, vaikkapa vaan markkinoiden mukaan elämistä. Mitä suurempi laiva, sitä hitaammin se kääntyy. Sitten kun huomataan, että tilanteeseen olisi pitänyt reagoida, tehdään muutoksia, jotka vaikuttavat vasta sitten, kun edessä on jo toinen käännös, johon olisi pitänyt reagoida jo aiemmin. Kun ei enää muuta keksitä, niin aletaan pudottamaan kustannuksia ja laitetaan väkeä ulos, koska se on nopein tapa vaikuttaa talouteen. Useimmiten tehtävät eivät kuitenkaan vähene tässä tilanteessa, vaan yritykseen jäävät joutuvat tekemään poispotkittujenkin työt. Lopputuloksena on loppuunpalamisia.

Henkilökunnan hyvinvointi ei voi olla vaikuttamatta asiakassuhteisiin ja alkaa negatiivinen kierre ja substantiivista (proprista) voi tulla adjektiivi, eli vain "blue". Sen sijaan, että yrityksiä aletaan fuusioimaan, jotta saadaan kilpailija pois pelistä ja suurempi markkinaosuus toisen hankkimana, kannattaisi ajatella myös fissiomahdollisuutta, eli jakaa oma yritys pienemmiksi eli ketterämmiksi tehdä nopeasti tarvittavia muutoksia. Fuusion edut voi silti saavuttaa hallinnollisella yhteistyöllä. Ei jokaisessa yrityksessä tarvitse olla esimerkiksi omaa tietohallintoa, terveysasemaan, tai edes taloushallintoa. Emoyhtiö voi silti omistaa kaikki tytäryhtiöt.

Vaarana on edelleen se, että emoyhtiö voi vaikuttaa tytäryhtiön päätöksiin myös negatiivisesti. Usein tytäryhtiön hallitukseen asetetaan emoyhtiön johtohenkilöitä, jotka vahtivat esimerkiksi sitä, että tytär ei ala mitenkään kilpailemaan emon kanssa ja torpedoivat hyviä kehitysideoita puhtaasta pelosta. Kun tytär menestyykin jonakin vuonna emoa paremmin, fuusioidaan tyär takaisin emoyhtiöön ja menetetään taas kaikki saavutetut edut. Tämä on tapahtunutta todellisuutta esimerkiksi "Big Bluen" kohdalla.

Tulevaisuutta ajatellen kannattaa ottaa oppia ja miettiä mitenkä moiset ongelmat vältetään. Siihen on ihan yksinkertaisiakin ratksisuja, kunhan uskalletaan ajatella.

 

ERI ALUEIDEN YHTEISET ASIAT

Minusta suurin kompastuskivi kaikille muutoshankkeille on nykyisin poliitikkojen ja virkamiesten reviiri- ja hiekkalaatikoajattelu. Toimiva yhteiskunta tulee vasta toisena, jos ei kolmantena, oman edun jälkeen. Jos ajateltais vaan yhteiskunnan toimivuutta, niin jokin kuntien lukumäärä on ihan epäoleellinen asia. Jos nämä taajama-alueet nimetäisiin vaikka kaupallisiksi keskuksiksi, niin kukaan ei puhuisi niiden kohdalla jostain kuntalaista, tai vastaavasta. Olkoon nuo isommat seutuhallinnot vaikka kunta, tai kaupunki nimikkeen alla, niin niidenkin lukumäärä putoaisi, jos se on jollekin se oleellisin asia.

Asemakaava on sellainen asia, johon paikallisesti voi olla ihan eri intressit kuin yhteisenä yleiskaavana. Tällöin vaan paikalliset kaavat pitää noudattaa yleiskaavaa, mutta silloin yleiskaavan määräykset eivät saa olla liian yksityiskohtiin meneviä. Jos ajatellaan yhteiskuntasuunnittelua ihan yleisesti kokonaisuutena, niin enemmän pitäisi olla tilaisuuksia, joissa asukkaat voivat sanoa mielipiteensä, millaisessa ympäristössä he haluavat lastansa ja lastenlastensa kasvavan. Ei kaikkea voi kirjoituspöydän takana päättää. Pitäisi ensin luoda jonkinlainen tavoiteyhteiskunta jonnakin 50 -vuoden päähän, jota kohti kaikki suunnittelu pitäisi mennä. Silloin ei oltaisi helkellisten mielijohteiden tai yksittäisten dominoivien edustajien vietävissä. Jos jokin uusi hanke on täysin hyväksytyn paikalliskaavan mukainen ja täyttää lupaehdot, niin pitäisi myös estää se, että joku yksittäinen "vastarannankiiski" periaatteesta vastustaa hanketta ja viivästyttää vuosilla.

Minulle on muodostunut sellainen kuva nykyisistä rakennusmääräyksistä ja -valvonnasta, että siinä ei keskitytä oleelliseen, vaan lillukanvarsiin. Suunnittelussa muoto voi olla tärkeämpi, kuin vaikka kosteuden poistuminen rakenteista. Tehdään 20 - 30 vuotta kestäviä taloja sen sijaan, että rakentaja olisi vastuussa siitä, että talo kestää 50 - 100 vuotta. Hometaloja on ihan liikaa. Rakennusvalvonta pitäisi olla valveutuneempi nimenomaan oleellisissa asioissa ja tarkastaa asiat paikanpäällä eikä vaan paperilla.

Yhteiskunnallisissa asioissa on usein kyse ihmisten asenteista ja käyttäytymisestä, ja ne muuttuvat ajan myötä. Tämä tekee tulevaisuuden ennustamisen hankalaksi, koska muuttujia on liikaa. Silti asioita voidaan ohjata suunniteltuun suuntaan monella tapaa. Esimerkiksi liiketoiminnassa herkästi vaikuttavia tekijöitä ovat kustannukset ja aika. Kustannusten lisäämisellä, tai vähentämisellä jonnekin vaikka veron muodossa on selvä ohjaava vaikutus.

Lähes jokaisessa tapauksessa, missä jokin vanha tapa ei ole yhteiskunnan kannalta edullisin ja sitä yritetään muuttaa, on vastavetona työllisyys. Pitäisi kuitenkin uskaltaa harkita kannattaako "ojaa tehdä lapiolla, jos kaivinkone on vieressä".

Suurin este pitkäjänteiselle kehitykselle näyttäisi olevan suunnittelu budjetin mittaisissa jaksoissa. Lainsäätäjät (kansanedustajat) taas eivät halua ajatella vaalikautta pitemmälle. Näistä kahleista on päästävä eroon. On olemassa kaikenlaisia futorologeja ja tulevaisuuden työryhmiä, mutta heidän tavoitteenaan näyttää olevan määrittely: Mihin mennään jos mitään ei tehdä asioiden muuttamiseksi. Puuttuu tulevaisuuden suunnitteluelin, joka määrittelisi tavoitteen mihin pyritään ja sen jälkeen "sillat" sinne pääsemiseksi. Jos tällainen elin on jossain olemassa, sen pitää myös tuoda työnsä kansan arvioitavaksi ja vasta yleisen hyväksynnän jälkeen alkaa sen toteuttaminen.

Mikään ryhmä ei varmasti tiedä millaisen tulevaisuuden minä, naapurimme, tai yleensä kansa haluaa -kysymättä sitä meiltä. YTV osoitti hyvää esimerkkiä -90 luvulla pääkaupunkiseudusta, mutta sekin projekti on vähin äänin vaipunut hiljaisuuteen.

Korostan vielä, että kysely kansalaisille pitää tehdä siten, että ei edellytetä arkkitehtitoimistoilta vaadittavaa dokumentointia ja pienoismalliajattelua, kuten Helsingin vastaavassa kyselyssä tehtiin muutama vuosi sitten. Ei se ollut todellinen kysely kansalaisille, vaan arkkitehtitoimistoille. Kansalaisten innostus lopahtaa siihen. Arkkitehtitoimistot voisivat tietysti jatkaa ideoiden ja ehdotusten jatkotyöstön.

Tässä taitaa olle vähän samalla tavalla, kuin työelämässäkin. Kun keksii jonkin hyvän idean, se helposti torjutaan vain ylimalkaisella ja pikaisella vilkaisulla. Koska idea tulee 'sivusta' toisen esittämänä, se ei ole sama kuin oma idea. Jos aikoo saada ideansa läpi, pitää antaa vain tarpeeksi vihjeitä oikeaan suuntaan ja olla kuin ei tietäisi mitenkä pitäisi mennä eteenpäin ja antaa esimiehen tai todellisen asiantuntijan tehdä siitä oman ratkaisunsa. Kun idea sitten tuntuukin asiantuntijasta omalta idealta, viedään se automaattisesti eteenpäin. koska arvovalta ei siitä kärsi, vaan voi jopa lisääntyä. Tämä toimi myös käytännössä ja hyödynsin sitä monta kertaa ollessani vielä työelämässä. Jos idea on hyvä, on yhden tekevää kuka on sen alullepanija.  

 

KOULUTUS

Koulutus on asia, joka herättää keskustelua monesta näkökulmasta. Usein vastakkaisissa mielipiteissä esiintyy oppimismahdollisuuksien eriarvoisuus. Asettaisin kyseenalaiseksi, miksi oppiminen pitäisi olla kaikille yhtä nopeaa, tai hidasta? Jokainen oppilas on yksilö ja omaa erilaiset kyvyt opia uusia asioita.Tunnen oppilaita, jotka ovat tehneet tehtäväkirjan kaikki tehtävät kotonaan jo muutaman päivän kuluttua tehtäväkirjan saamisesta ja kaiken lisäksi ihan oikein. Seuraus oli opettajan nuhteet.

Kyseenalaistan koko luokka-ajattelun. On varmasti oppilaita, jotka tarvitsevat ympäristön ja opettajan tuen edetäkseen yhtään, mutta on myös oppilaita, jotka yksinkertaisesti kyllästyvät liian hitaaseen opetukseen ja keksivät jotain muuta tekemistä, joka ei aina ole edes järkevää -kuten häirintä luokassa.

Miksi ei anneta jokaisen edetä opinnoissaan omaa tahtiaan. Onko tässä kyse jonkinlaisesta kateudesta? Ei yhdenvertaisuus tarvitse olla tasapäistämistä. Jos joku pyrkii etenemään muita nopeammin, niin mielestäni pitäisi kannustaa, eikä iskeä "nuijalla" alas muiden tasolle, kuin jossain lasten pelissä.

Muutetaan luokkatavoitteet ainekohtaisiksi tavoitteiksi, kuten on jo muutamissa luokattomissa lukioissa. Olen itsekin käynyt sellaisen lukion, jossa jotkut suorittivat koko lukion kahdessa vuodessa ja jotkut kolmessa, tai neljässä vuodessa ja kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä, koska voivat edetä juuri hänelle sopivaa tahtia.

Samalla kun opitaan tietyt aineet, opitaan myös vastuullisuutta omasta opiskelusta ja samalla omasta elämästä. Samoin opitaan myös itsehillintää sekä pitkäjänteistä työskentelyä. Nämä ovat ominaisuuksia, joita tarvitaan jatko-opiskelussa joka tapauksessa. 

Varsinaisesti eri aineiden opetus on todennäköisesti yleisestiottaen ihan kunnossa, mutta ihmettelen siinäkin, miksi pyritään siihen, että jokaisessa koulussa olisi samat aineet riippumatta esimerkiksi paikallisista tarpeista. Tietysti yleiset ns. yleissivistävät aineet on hyvä olla yhteisellä tasolla ainakin minimivaatimusten osalta, mutta esimerkiksi kielten suhteen on varmasti eroja missäpäin Suomea ollaan. Vaikka ruotsinkieli on yleisesti ottaen hyvä osata, niin ei ole mitään mieltä ns. pakkoruotsiin. Suomalainen vastustaa kaikkea pakkoa. Jos se olisi vapaaehtoispohjalla, niin ne jotka sitä tarvitsevat, keskittyisivät varmasti sen opimiseen, eikä vaan määrättyjen kurssien läpäisemiseen. Jos huomaa myöhemmin tarvitsevansa ruotsia, niin sitä voi opiskella erikseen ja silloin motivaatiokin on taas kohdallaan, kun on tarve osata.

Nykymaailmassa tarvitaan monestakin syystä paljon enemmän ns. adaptiivista suhtautumista eri asioihin ja kansanryhmiin. Sen opettaminen pitäisi saada paljon näkyvämpään ja aktiivisempan rooliin. Myös ns. keskusteludiplomatian opettaminen rauhoittaisi varmasti jopa oppimisympäristöä saati sitten auttaisi myöhemmin erilaisiin ihmisiin ja kansoihin suhtautumista. Pitäisi ottaa oppia Japanin esikoulusta, siellä opetetaan jo pienestä, että jokainen on erityinen ja ainoa persoonansa ja kaikki ovat erilaisia. Ei ole kahta samanlaista ihmistä. Voi kuvitella, että sellainen ihminen aikuisenakin suhtautuu ihmisten erilaisuuteen ihan luonnollisella tavalla.

Vähän jokaisessa tilanteessa, missä puhutaan opiskelusta, korostetaan opiskelun saamista mahdollisimman nopeaksi ja näin ollen nopeasti kiinni työelämään. Ihan hyvä tavoite, jos tämä taphtuisi vain kerran. Kuitenkin tiedetään, että työelämän vaatimukset muuttuvat jatkuvasti yhä kiivaampaa tahtia. Kenenkään ei oleteta enää pääsevän eläkkeelle siitä tehtävästä, mihin hän on alunperin kouluttautunut. On paljon tehtäviä, joihin ei tarvita jonkin alan loppututkintoa ja tarjoaa kuitenkin toimeentulon opiskelun ajaksi.

Minun mielestäni koulutuksen pitäisi kehittyä siihen suuntaan, että pidetään realiteettina ja normaalina sitä, että koko työelämä on jatkuvaa kouluttautumista kehityksen mukana. Tämä tarkoittaa myös sitä, että koulutus pitäisi olla mahdollista jatkuvasti työelämän rinnalla. Samalla se helpottaisi omaehtoisen opiskelun kustantamista, koska on jo työpaikka ja tuloja. Nykyisin opiskelija pakotetaan ottamaan opintolaina ennen kun saa mitään opintotukea. Se tarkoittaa samalla sitä, että vie vuosia, ennen kun opiskelija saa lainansa maksettua ja on mahdollista tienata opiskellakseen jotain uutta, mitä työelämän kehitys kuitenkin edellyttäisi. Hän elää velkavankeudessa, kunnes opintolaina on maksettu.  

OPPIMISPAIKAT

Kun eletään sellaista aikaa kuin vuoden 2020 alkupuolliskolla, että kouluja joudutaan sulkemaan ja siirtymään etäopetukseen viruksen leviämisen estämisen vuoksi, joudutaan väkisin tilanteesen, jota olen ehdottanut jo useita vuosia sitten aivan normaaliksi koulunkäynniksi. On tietenkin oppilaita, jotka eivät pysty etenemään syystä tai toisesta muuten kuin lähiopetuksessa, mutta heitä on vain pieni osa oppivelvollisten joukosta. Se tarkoittaa myös sitä, että koulurakennusten tarve on murto-osa siitä, mitä se on nykyisin.

Nykyiset peruskoulun ja lukion oppilaat on opetettu siihen, että on tietty rakennus ja opettaja, joka seisoo edessä ja kertoo mitä pitää tehdä. Vie varmasti aikansa oppia vaikka kotona tekemään oma-aloitteisesti annetut tehtävät, mutta jos ajatellaan mitä hyötyä siitä on jatko-opiskelua ajatellen, niin samalla opitaan vastuuta, itsehillintää, oma-aloitteisuutta ja systemaattista työskentelyä tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Lisäksi opitaan hakemaan aktiivisesti itse tietoa eri lähteistä. Nämä ovat asioita, joita joka tapauksessa tarvitaan sekä jätko-opinnoissa, että yleensä eläämässä.

Etäopiskelussa pitää samalla oppia toimimaan ilman, että joku "paimentaa" vieressä. Ei vanhempia voi velvoittaa toimimaan opettajina. Opettajan pitää olla tavoitettavissa tavalla tai toisella elektronisesti, jolloin myöskään sillä ei ole merkitystä kuinka kaukana hän on.

Tiedän, että tämä mullistaa myös opettajien tapaa opettaa, mutta kaikki ei voi jatkua ikuisesti kuten se tehtiin eilen. Opettajien on aika siirtyä kehityksen kärkeen. En ole pedagogiikan, tai Didaktiikan asiantuntija, vaikka olen muutamia kymmeniä kursseja ja luentoja pitänytkin, mutta sen olen oivaltanut, että myös opetuksen on pakko seurata aikaansa. Digiaika tuo mukanaan muutakin kuin läppärit tai tabletit. Vie oman aikansa tehdä opetusmateriaali etäopiskelijalle saati sitten oppia sen paras mahdollinen käyttö, mutta digiaika edellyttää sitä. Ei yhtään haittaisi, jos opettajien koulutukseen lisätäisiin myös koodaus ja taito tehdä oma opetusmateriaali.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi sen vuoksi, että miettiessäni joskus -50, -60 lukujen vaihteessa, mikä olisi sellainen ammatti, joka olisi jollain tavalla tulevaisuuden ammatti, eikä tarvitsisi miettiä muutaman vuoden välein -mitähän sitä tekisi "isona". Takana oli sähkötekniikan opinnot, mutta kaipasin, jotain konkreettista mihin tarttua. Satuin silloin näkemään, että erääseen kansainväliseen tietokonefirmaan etsittiin tietokoneteknikoita koulutettavaksi asentamaan ja korjaamaan tietokoneita, sellaisia korkeita kaappeja tietokonesaleissa. Soitin välittömästi pelkästä mielijohteesta kyseiseen firmaan. Sillä tiellä olin koko 60 luvun, asensin ja korjailin tietokoneita asiakkailla. Erikoistuminen tietojen siirtoon, vei opiskelemaan ympäri Eurooppaa saman yrityksen eri laboratorioihin ja koulutuskeskuksiin ja myöhemmin opettamaan alalle uusia tulokkaita korjaamaan ja asentamaan näitä systeemejä, koneita ja ohjelmia.

-70 Luvulla siirryin markkinointiin ja kielitaidon parantaminen johti siihen, että suoritin iltaisin lukion ja -78 menin Helsingin Yliopistoon. Sekin iltaisin työn lomassa. Oikeastaan asia, josta yritän kertoa esimerkkinä, on se että etenkin tietokoneiden kanssa touhutessa pitää varautua siihen, että kehitys on huimaa. Jollain 5-vuotta sitten opitulla ei tänä päivänä pärjää. Paitsi teknologia, myös sen käyttö kehittyy jatkuvasti. Eli opiskelu on koko työelämän mittainen projekti - ja se on tehtävä työn ohella. Siihen on varauduttava joka tapauksessa.

LUOVUUS JA LOGIIKKA

Tiedän, että monet futurologit ja tiedemiehet ovat sitä mieltä, että hetkellisten älynväläysten aika on ohi, eikä mitään mullistavaa voida enää keksiä hetken idealla, kuten höyrykone teekannusta. Olen ehdottomasti eri mieltä. Tarvitaan tietenkin systemaattista tutkimusta, mutta niiden tutkimustulosten soveltamisessa tarvitaan hetken ideoita, älynväläyksiä: luovaa mielikuvitusta. Pidän täysin mahdollisena, että tälläkin hetkellä joku tiedemies seisoo kädessään kaikki tarvittavat tiedot johonkin todella mullistavaan keksintöön, mutta ei vaan osaa yhdistellä asioita oikein: ei ole luovaa mielikuvitusta, ei synny ideoita.

Kun kuuntelin eräänä iltana ohjelmaa nimeltä Brackin raportti, siinä joku sanoi, että tiede ei ole mitään taidetta, mutta tuossa asenteessa on mielestäni juuri ongelman ydin. Kuulostaa jotenkin paradoksaaliselta. Tiedemiehet ovat tavallisesti hyvin loogisia ja systemaattisia ja kuitenkin heillä pitäisi olla luovaa mielikuvitusta kuin jollain taiteilijalla.

Luovuutta voidaan tietenkin kehittää. Ei loogisuus ja luovuus ole toisiaan pois sulkevia suureita. Luovuuden systemaattinen kehittäminen on vaan unohdettu. Keskitytään liikaa laskennalliseen logiikkaan. Minä väitän jopa, että matematiikka vaatisi paljon enemmän luovaa mielikuvitusta. Numeerista laskentaa ja soveltavaa matematiikkaa ei tässä tapauksessa pidä sekoittaa toisiinsa. Minä määrittelen tässä laskennan suhteessa soveltavaan matematiikan siten, että matematiikka on ratkaisuvaihtoehtojen etsimistä, kun taas laskenta on jo löydetyn vaihtoehdon rutiininomaista loogista ratkaisemista, jonka kone tekee parhaiten.

Ei ole pelkästä logiikasta kiinni löytääkö ratkaisun johonkin matemaattiseen ongelmaan. Monet vaan korvaavat luovuuden opettelemalla ulkoa joukon vakioratkaisuja ja sitten, kun tulee eteen ongelma, johon ei olekaan opetellut ratkaisua, ollaan sormi suussa, eli uusien ratkaisuvaihtoehtojen keksiminen on täysin uusi ja outo asia. Mikä todennäköisyys on, että sellainen ihminen tutkijanakaan löytäisi jotain uutta, mikä edellyttäisi asioiden mielikuvituksellista yhdistelyä. Lapset ovat mielestäni hyvä esimerkki luovuudesta, kunnes se vähin erin tukahdutetaan, joko tietoisesti tai tietämättä.

Jotkut kuuluisatkin tiedemiehet ovat niin kainoja, tai paremminkin kriittisiä itselleen, että pitävät kynttiläänsä vakan alla. Eivät esiinny taiteilijana vain siksi, että näkevät toisten - ammattitaiteilijoiden - yltävän niin korkealle, että oma tekniikka ei harjoituksen puutteessa ole samalla tasolla. Eipä silti, mietitään vaikka sellaisia suuruuksia kuin Leonardo Da Vinci ja Albert Einstein. Da Vinci oli ainakin todella kuuluisa taiteilija, ja Einstein soitti ainakin viulua, mikä antaa selvän viitteen musikaalisuudesta, riippumatta miten paljon hän sitä toi esiin.

Toisaalta täytyy kyllä myöntää, että on varmasti tutkimuksia, joissa luovuudesta on pelkkää haittaa ja pelkkä looginen eteneminen on kaiken perusta. Tässä suhteessa on ilmeisesti erotettava valmiiksi ohjelmoitu tutkimus ja tutkimustulosten soveltaminen toisistaan.

Muistelen joskus omaa luovuuttani nuorena opiskelijana. Suunnittelin mm. talojen energia lähteeksi sellaista mahdollisuutta, että kun talojen eteläseinä normaalisti lämpenee auringonpaisteessa, niin ilmavirta tuon seinän vieressä nousee voimakkaasti yllöspäin, miksi ei tehdä räystään alapuolelle jotain pyörivää akselia, jossa on useita pieniä vesimyllyn tyyppisiä pyöriä, jotka kaikki pyörittävät sitä samaa akselia, jonka päässä on pieni generaattori, joka jauhaa sähköä. Se oli varmaan ideana hyvä, mutta tuskin käytännön hyötyä.

Joskus partaa ajaessani vanhalla "partahöylällä" mietin, että vesi juoksee jatkuvasti kraanasta, vaikka ajelen partakoneella partaani ja sen aikaa vesi valuu täysin hukkaan. Mietin, että kraanahan voisi toimia liiketunnistimella niin, että vettä tulee vain kun käsi, tai partahöylä tulee kraanan alle. Säästyisi miltei 90 % veden käytössä tuon parran ajon aikana. Tein ideasta patenttialoitteen keksintötoimistolle, mikä kuitenkin tyrmättiin ja sain vaan jonkilaisen rintamerkin, jossa oli kuin traktori, helikopterin propellilla varustettuna. Parin vuoden päästä kuitenkin UPO markkinoi samanlaista hanaa sairaalakäyttöön. En tiedä, onko sattumaa vai ei.

Mietin myös sitä, miksi vettä ei käytetä energialähteenä hajottamalla se vedyksi ja haapeksi elektoryysillä, jota teimme ammattikoulun labrassa. Silloin kertynyt vety vaan poltettiin poksahtaen. Se tyrmättiin samoin keksintötoimiston taholta, koska elektrolyysi on liian hidasta, jotta siitä saisi vetyä esimerkiksi polttomoottoriin. En kuitenkaan ehdottanut mitään vedellä kulkevaa autoa, koska sen tajuaa jokainen, että vetyä syntyy vedestä liian hitaasti. Kuitenkin nykyisinkin mietitään vetyautoja, joissa tankataan vetyä, miksi ei vaihdettavia vetysäiliöitä, kuten kaasusäiliöitä vaikka kaasugrilliin. Samoin ollaan perustamassa kuitenkin päästöttömiä voimalaitoksia, jossa tehdään elektrolyysillä vetyä. 

Hankin joskus Saab 99 auton ja säilytin sitä usein ulkona. Varsinkin syksyisin ja talvisin, lähtiessäni ajamaan aamulla oli tuulilasi miltei läpinäkymätön, kunnes moottori lämpesi niin paljon, että huurtunut lasi pysyi kirkkaana. Ehdotin samalle keksintötoimkistolle, että tuohon tuulilasin ilmakanavaan voisi sijoittaa akulla lämpiävän hylsyn, jonka läpi ilma kulkisi ja lämpenisi välittömästi ilman odotusta ja moottorin lämmittämistä turhaan. Säästyisi myös polttoainetta ja pakokaasuja. Ilmeisesti asiantuntijana käytettiin Saabia, koska minulle ei vastattu mitään, mutta myöhempiin malleihin sähkölämmitys ilmestyi tuulilasiin ja takalasiin.

En ole enää edes ajatellut käyttää mitään keksintötoimistoa, tai edes patentin hakemista millekään idealleni, koska he käyttävät asiantuntijoina olemassa olevista alan yrityksistä, jotka surutta käyttävät patentti-ideaa omaan tuotantoonsa, sehän ei ole silloin vielä patentoitu, jos sitä vasta haetaan.