KOKONAINEN IHMINEN

Jos ajatellaan elämää yleensä ja elämän mahdollisuutta vaikkapa jonkinlaisena jatkumona. Mikä on tämän kaiken tarkoitus ja miksi täällä vaeltelemme. Mistä määräytyy, että minä olen minä juuri tässä kropassa ja tässä ympäristössä, eikä jossain Afrikan perukoilla pomppivana poppamiehenä. 

Tuskin näitä asioita tietää kukaan. Se vaan antaa mahdollisuuden omalle mielikuvitukselle, koska kukaan ei voi tulla sanomaan: ”Ei se noin voi olla, koska sitä ei ole tieteellisesti todistettu”. Minäkin olen joskus miettinyt ja kirjoitellutkin aiheesta, mutta jätän ne perustelut tästä pois. Se toisi mukanaan useita lisäsivua ja blogilleni varattu tila loppuisi kesken. Voidaan lähteä vaikka siitä, että jokainen on siellä ja siinä perheessä, missä on itse päättänyt syntyä, syystä tai toisesta.

Tuo otsikko "Kokonainen ihminen" viitaa edelleen niihin kirjoituksiin jotka jouduin poistamaan, koska tekstistä tuli liian pitkä sille sovellukselle, jolle sen alunperin kirjoitin. Pähkinän kuoressa sen viesti oli se, että ihminen on kokonainen vasta sitten kun aikaisemmat elämät yhdistyvät viimeksi elettyyn elämään kuoltuamme. On liikaa todisteita siitä, että olemme eläneet täällä ehkä useitakin kertoja ennen syntymäämme, jotta sitä voisi kutsua vain mielikuvitukseksi. Oikea minämme ei ole se, joka haudataan kuoltuamme, vaan se, joka jatkaa elämää toisessa muodossa, jota voidaan nimittää vaikka sieluksi tai henkiruumiiksi, miten kukin haluaa. Ihminen materialisoituneena on vain yksi välivaihe.

Voihan olla, että nämä ajatukset syntyvät vain siitä, että toivoo sisimmässään, että kaikki ei päättyisikään siihen, että kaikki toiminta loppuu, kun sydän lakkaa lyömästä.

Joka tapauksessa ihminen on paljon muutaki kuin kasa alkuaineita. Vie varmaan satoja vuosia, ennenkun alamme ymmärtämään ihmistä kokonaisuutena, eikä silloinkaan kaikkea pystytä tieteellisesti todistamaan. Reinkarnaatio on yksi sellainen aihe. Siitä pystytään esittämään vain todennäköisyyksiä, joita monet kyseenalaistavat ja jotkin uskonnot ehdottomasti kieltävät, toiset taas pitävät luonnollisena. Minä lähden siitä, että elämä on alkanut paljon ennen syntymäämme ja jatkuu kuolemamme jälkeen. Se on aivan yhden tekevää, onko päätelmäni oikein tai väärin. Jos elämä loppuu hautajaisiimme, niin kukaan ei silti kärsi siitä, mitä olen uskonut. Silloin vaan häivyn, enkä voi murehtia ajatuksiani. Se on silti tuonut lohtua elinaikanani. Jos elämä jatkuu, kuten uskon, niin sitten se vaan jatkuu ja hyvä niin.

Joskus aikoja sitten pienin todistettu osanen oli atomi. Jonkin ajan kuluttua alettiin ymmärtää, että atomikin koostuu osasista, protonit, elektronit, neutronit jne. Ei ole montaakaan kymmentä vuotta siitä kun tunnistettiin kvarkit. Nyt oletetaan, että kaikki materia koostuu 4:stä bosonista, 6:sta erilaisesta kvarkkihiukkasesta 6:sta leptonista, sekä niiden antihiukkasista (hiukkanen, jolla on sama massa, mutta eri kvanttiluku (negatiivinen energiataso), kuin verrokkihiukkasella). Väitän, että muutaman sadan vuoden kuluttua näillekin ajatuksille naureskellaan ja nykyinen "hai-tek" näyttää silloin lähinnä pajavasaratekniikalta. Itsekin olen korjaillut tietokoneita, joissa oli vielä ns. radioputkia. Sitten tuli transistorit, joita oli mm. SMS -korteilla, jotka olivat vaihdettavia moduleita,  sen jälkeen tuli SLT -tekniikka ja nykyisin sokeripalan kokoisessa modulissa on tuhansia transistoreita ja niiden piirejä. Seuraava vaihe näyttää olevan kubiikkitekniikka, mikä mahdollistaa tietokoneessa asioita, joita voi verrata siihen, että nykyinen digitaalitekniikka perustuu kahteen (digi) bitin olomuotoon on, tai off, eli bitti on aktiivinen, tai ei aktiivinen ja voi vaihdella vain näiden kahden olomuodon välillä. Kubiikkitekniikassa voidaan tilannetta verrata siihen, että kun nykyisin voitaisiin osoittaa maapallolla vain navat -Etelä, tai Pohjoinen, (vertaa on, tai off), niin kubiikkitekniikassa voidaan osoittaa jokainen piste maapallolla. Epäilen, että tuohon alkuperäiseen kysymykseen ei silti saada vedenpitävää vastausta, etenee tekniikka kuinka pitkälle tahansa.
 

MIKÄ ON OIKEA USKONTO?

Jos olisin valintatilanteessa, minkä uskonnon valitsisin. En ole lainkaan varma minkä valitsisin. En kyseenalaista kristinuskoa, mutta en kannata senkään kaikkia ilmenemismuotoja. Se saa joskus muotoja, joita kuvastaa lähinnä termit suvaitsemattomuus, ainoana oikeassaoleminen. Jotenkin alkaa "tökkimään", kun joku uskonnon edustaja alkaa luulemaan olevansa - ei ainoastaan Jumalan edustaja, vaan Jumalan sijainen maanpäällä.

Mielestäni on oikein, että Suomessa on uskonnon vapaus. Kukin voi olla juuri sitä mieltä mitä haluaa. Jos ajatellaan uskontoa yleensä yhteiskunnallisena ilmiönä, niin se on yksi niitä harvoja asioita, jotka yhdistävät ihmisiä näin laajalti, pistävät käyttäytymään jonkin sovitun tavan mukaan. Levittävät yhteistä eettistä ajattelutapaa - antaa raja-aidat, joiden sisällä tuulisi toimia, eli ohjenuoran elämälle. 

Tuo kaikki voi tietenkin olla myös muun kuin uskonnon käsitteen alla. On jos jonkinlaista elämäntapaoppia, mutta uskoisin, että kaikki ne hyväksytyt opit, joita Suomessakin esiintyy, perustuvat kuitenkin alkuperältään siihen oppiin, josta meidänkin uskontomme lähtee. Minun mielestäni kaikki voidaan johtaa juontavan alun perin yhdestä lauseesta: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi". Jos tuo ajatus on ristiriidassa jonkin uskonnon ilmenemismuodon kanssa, niin kyseisellä uskonnolla on tavoitteita, jotka ovat ristiriidassa myös minun ajatusteni kanssa. Käsitteenä esimerkiksi "uskonsota" on sellainen.

Kun puhutaan uskonsodasta, niin puhutaan samalla tavasta hallita suuria joukkoja. Luodaan kaikille yhteinen päämäärä, jota voidaan siirrellä kuin shakki nappulaa - ja kansa seuraa nyrkit pystyssä ja riemusta kiljuen perässä. Minun näkökulmastani siinä ei ole kyse uskonnosta, vaan pelkästään tiettyä tarkoitusta varten luodun käyttäytymismallin noudattamisesta. On mielestäni ristiriitaista ajatella, että rakastan lähimmäistäni, joten tapoin hänet, koska hän ajattelee eri tavalla kuin minä.

Jos ajattelen omaa uskontoani, niin sen pohjana on ilman muuta tuo sama ajatus rakastaa lähimmäistä ja itse asiassa kaikkea elollista. En väitä, että pystyisin siihen -päin vastoin, mutta se on minusta oikea ja tavoittelemisen arvoinen ajatus ja olotila (eihän ole mitään mieltä asettaa tavoitetta, joka olisi sama kuin olemassa oleva tilanne, jos aikoo kehittyä). Tuo tavoite pistää väkisinkin ajattelemaan asioita myös muiden kannalta. On sitten kyseessä lintu, koira tai ihminen. 

Uskonnon varjolla on tehty niin paljon pahaa ja jopa julmuuksia, että mielestäni ei ole edes suotavaa, että kaikki lähtisivät laput silmillä noudattamaan minkäänlaista uskontoa tai käyttäytymismallia ajattelematta itse mikä on oikein. Vaikeinta on tietenkin olla omaa mieltään ympäristössä, jossa kaikki muut ovat jotain muuta mieltä, "toisin ajattelija" voidaan sulkea yhteisön ulkopuolelle. On liian suoraviivaista sanoa, että olet silloin väärässä yhteisössä. Joskus on viisasta olla omaa mieltä vain itsekseen. Kaikki riippuu tietenkin siitä kuinka paljon joutuisi venymään noudattamalla yhteisön sääntöjä, vaikka ei niitä hyväksy. Jossain kulkee raja joka tapauksessa.  

Minulle kirkko ja uskonto ovat eri asioita. Usko on minusta henkilökohtainen tunne ja kirkko on laitos -yhteiskunnallinen "viranomainen" kaavamaisesti käyttäytyvine virkamiehineen. Nimittävät sitä liturgiaksi. Kirkko rakennuksena on kuitenkin usein myös kuin taideteos ainakin sisältä ja joskus myös ulkoa. Kirkko ja usko eivät silti ole tietenkään toisiaan poissulkevia. Se edustaa myös positiivisia perinteitä, kuten joulu ja pääsiäinen jne. Minusta vaan tuntuu siltä, että esimerkiksi saarnat ovat (usein) jäänteitä satojen vuosien takaa, jolloin kansaa pidettiin Herran nuhteessa pelolla. Minusta jokainen voi ajatella ihan omilla aivoillaan riippumatta siitä mitä jokin kirkon käyttämä protokolla edellyttää. Minä en kaipaa jotain tiettyä rakennusta voidakseni ajatella hiljaa itsekseni.

Vaikka sanon, että usko ja kirkko ovat eri asioita, niin tiedän että on ns. "leipäpappeja", mutta on varmasti suurin osa pappeja, joilla on aito usko siihen mitä Raamattu sanoo. Vaikeus lienee määritellä se mikä on vertauskuvannollista ja mikä ei. Raamattuhan on ihmisten jälkikäteen kirjoittamia tekstejä ja niissä ei voi olla heijastumatta sen aikainen yleinen käsitys esimerkiksi naisista verrattuna miehiin. Jos Raamattua kirjoitettaisiin tänä päivänä, asenteet olisivat varmasti ihan toiset. Silti jokainen saa ja voi tulkita sitä juuri sillä sana- tai ajatustarkkuudella, mikä tuntuu oikealta.

En missään nimessä halua millään tavalla loukata tai mollata kirkossa kävijöitä. Käyn itsekin kirkossa, mutta lähinnä perhejuhlien yhteydessä. Yritän vaan tuoda esiin omaa käsitystäni kirkosta. 

Tuosta herranpelossa pitämisestä tuli mieleeni omakohtaisia kokemuksia joltain kansakouluajalta -40 ja -50 luvuilta. Kevättalvisin (en muista kuinka monen vuoden välein) oli lukukinkereitä vuoron perään eri taloissa, jotka kuuluivat samaan ruotiin. Silloin pappi tuli apulaisensa kanssa (usein suntio) hevosen reessä kinkeritaloon iso kirkonkirja kainalossa. Ensin hän tarkisti kirkonkirjasta jokaisen talon asukkaat ja ketkä heistä oli paikalla ja päivitti muitakin tietoja tarvittaessa.

Ennen kinkereitä oli paikallislehdessä lueteltu ne Raamatun ja Katekismuksen kohdat joita tultiin kinkereillä kuulustelemaan. Se oli tosiaan kuulustelua. Aikuiset ihmisetkin selvästi pelkäsivät. Onneksi meitä lapsia kuulusteli eri huoneessa papin apulainen. Meidät kutsuttiin nimellä jokainen erikseen tentattavaksi.

Lopuksi saimme jonkinlaisen taitetun kortin, jonka kannessa oli muistaakseni P-kirjain, risti ja silmän kuva kolmion sisällä. Korttiin annettiin jokaiselle todistus kuulustelusta ja tietojen taso laitettiin yhteen ruutuun X-kirjaimella. Paras oli X, minulla useimmiten Y-kirjain, eli X:n oikea alasakara puuttui. Seuraavaksi huonompi olisi ollut pelkkä vinoviiva, eli koko toinen viiva puuttui X:stä. En tiedä olisiko seuraavaksi huonompi ollut vain neljännes X:ää.

Lopuksi oli papin saarna, joka heijasteli hyvin karrikoidusti yleisön osaamistasoa. Siinä ei säästelty "helvetin tulta" ainakaan niitä kohtaan, jotka jäivät tulematta kinkereille, tai jotka pärjäsivät kuulustelussa huonosti.

Minulle luonto on se paras paikka olla rauhassa. Siellä unohtuu niin lukukinkerit, ylemmyydentuntoiset papit, kuin muutkin häiriötekijät.

Kun joskus kävelen koivikossa sateen jälkeen ja aurinko alkaa taas paistaan: se koivikon tuoksu saa aikaan sellaisen tunteen, että siihen on pakko pysähtyä - vain hengittämään. Toisaalta vain jokin pieni puronen kivien välissä saa pysähtymään; katselemaan ja kuuntelemaan sitä pientä lorinaa. Luonnossa ei ole kyse mahtavista mitoista ja ulottuvuuksista. En osaa edes määritellä sitä mikä siinä viehättää. Ehkä kyse on vain omasta mielikuvituksesta: jokin pieni avautuva silmu oksassa voi kiehtoa yhtä paljon kuin mahtavat maisemat Luoston huipulta. Kyse on vain omasta mielikuvituksesta. En tiedä mitenkä tuo edellä mainittu liittyy uskontoon, mutta minulle luonto on se, josta kaikki alkaa ja johon kaikki joskus palaa.

 

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ edellisten kappaleiden uskonto -aiheeseen

Kun lueskelin noita alkuosan kappaleita uudelleen, niin tuli mieleen ajatus, että yritänkö tässä vain järkeistää, eli pakottaa johonkin ennalta opittuun muottiin jotain, joka onkin todella vain uskon asia. Ehkä osittain sitäkin, mutta toisaalta uskominen johonkin edellyttää, että itse jollain tasolla pystyy mieltämään asian oikeaksi. Ei kaiken tarvitse olla loogista kaksi miinus yksi on yksi. Se voi olla myös viisi potenssiin nolla, joka on taas puhtaasti sopimusluontoinen lopputulos.

Seurasin osittain jopa huvittuneena erästä TV-ohjelmaa "Darvinismista". Siinä kaikki asetettiin joko - tai asetelmaan Kristinusko tai Darvinismi. Aivan kuin kumpikin osapuoli katselisi maailmaa laput silmillä tuijottaen vain yhteen pisteeseen suoraa eteensä. Juontaja, joka oli ateisti ja Darvinisti, tuntui hyväksyvän vain sen, että ihminen on pelkkää materiaalia: kasa alkuaineita. Olisi tehnyt mieli kysyä näkikö hän mitään eroa kuolleen ja elävän ihmisen välillä ja mikä se ero on. Todennäköisesti ero olisi löytynyt vain solubiologiassa: katkos ketjurektiossa, joka katkaisee myös muut reaktiot.

On ilmeisesti mahdotonta hyväksyä sellaista näkökulmaa, että Raamatun luomiskertomus, Genesis -osa, olisi kuvaannollinen, monen muun luvun tavoin. Sen perusteella ei voi tuomita kaikkea, mitä Raamatussa sanotaan. Ei voida myöskään vaatia, että kaikki tieteelliset todisteet Darvinin kehitysteoriasta olisi silti vääriä tulkintoja. Darvinin kehitysteoria on osoitettu olevan - niin käytännössä kuin teoriassakin - täysin paikkansapitävä.

 

PÄÄTÖKSENTEKO

Olen joskus aikoinaan lukenut pääaineena matematiikkaa yliopistolla, kunnes vaihdoin pääaineeksi tietojenkäsittelyopin eli ATK:n, mutta matematiikka jäi pakolliseksi sivuaineeksi. Siellä oli eräs matematiikan opettaja, jonka mielestä miltei kaiken voi ratkaista matemaattisesti. Varmasti voikin suuressa määrin, mutta se ei välttämättä ole helpoin tie löytää ratkaisu, kun kyseessä on monta muuttujaa. Lineaarialgebran alueeseen kuuluu kyllä usean muuttujan yhtälöryhmät, mutta mielestäni oleellisempaa on tehdä ATK:sta tuttu ”flowchart”, jossa määritellään kysymyksillä miten edetään ja vastaus kysymykseen antaa suunnan. Tämä edellyttää tietysti, että osataan tehdä oleellisia ja loogisia kysymyksiä, jotka auttavat ratkaisuun pääsemistä. Noiden kysymysten keksiminen kuitenkin tuo jo usein ratkaisun paljon lähemmäksi ja ratkaisun voi oivaltaa jo kysymyksiä tehdessä.

Itse olen käyttänyt aika harvoin varsinaisesti kynää ja paperia "flowchrtin" tekemiseen muulloin kuin ATK - suunnittelussa, mutta asioita voi mielessään pohtia samalla tavoin tekemällä itselleen kysymyksiä aiheesta. Vastaus voi hyvinkin tulla pienellä loogisella päättelyllä ja unohtamalla ennakko asenteet. Kun on kyse esimerkiksi taloudellisista asioista, on hyvä käyttää matematiikasta tuttuja < pienempi kuin, tai > suurempi kuin määritteitä. Silloin ei jäädä jumiin miettimään tarkkoja numeerisia arvoja, koska niitä ei vielä tunneta. Silti päästään eteenpäin päättelyssä.

Sen olen huomannut monta kertaa, että unohdetaan ns. turvakerroin. Haetaan jotain tiettyä lopputulosta, mutta unohdetaan, että johtopäätökset perustuvat vain omiin arvioihin. On syytä varautua, siihen että arvio heittää itselle negatiiviseen suuntaan todella rajusti. Mitä sitten tulee tehdä? Tämä tuo eteen helposti vararikkoja, tai hankaloittaa elämää muulla tavoin. Liikemaailmassa hyvin usein tulee eteen tilanne, että viranomaiset vaativat jotain tehtäväksi, mikä hankaloittaa omaa elämää. Silloin ei pidä laittaa "päätä pensaaseen", vaan ottaa yhteyttä kyseiseen viranomaiseen ja sopia miten edetään, oli sitten kyse rahasta, tai byrogratiasta. Muussa tapauksessa häviö on täysin varma, jos asian vaan ohittaa, koska sen toteuttaminen ei ole yksinkertaista.

Monet näistä esittämistäni asioista vaikuttaa varmasti itsestään selvyyksiltä. Silti monet sortuvat vain mielestään oikeisiin oletuksiin, tai luottavat hyvään tuuriin, mikä on samaa kuin uhkapeli, jossa voi menettää kaiken.

LUOVUUS JA LOGIIKKA

Tiedän, että monet futurologit ja tiedemiehet ovat sitä mieltä, että hetkellisten älynväläysten aika on ohi, eikä mitään mullistavaa voida enää keksiä hetken idealla, kuten höyrykone teekannusta. Olen ehdottomasti eri mieltä. Tarvitaan tietenkin systemaattista tutkimusta, mutta niiden tutkimustulosten soveltamisessa tarvitaan hetken ideoita, älynväläyksiä: luovaa mielikuvitusta. Pidän täysin mahdollisena, että tälläkin hetkellä joku tiedemies seisoo kädessään kaikki tarvittavat tiedot johonkin todella mullistavaan keksintöön, mutta ei vaan osaa yhdistellä asioita oikein: ei ole luovaa mielikuvitusta, ei synny ideoita.

Kun kuuntelin eräänä iltana ohjelmaa nimeltä Brackin raportti, siinä joku sanoi, että tiede ei ole mitään taidetta, mutta tuossa asenteessa on mielestäni juuri ongelman ydin. Kuulostaa jotenkin paradoksaaliselta. Tiedemiehet ovat tavallisesti hyvin loogisia ja systemaattisia ja kuitenkin heillä pitäisi olla luovaa mielikuvitusta kuin jollain taiteilijalla.

Luovuutta voidaan tietenkin kehittää. Ei loogisuus ja luovuus ole toisiaan pois sulkevia suureita. Luovuuden systemaattinen kehittäminen on vaan unohdettu. Keskitytään liikaa laskennalliseen logiikkaan. Minä väitän jopa, että matematiikka vaatisi paljon enemmän luovaa mielikuvitusta. Numeerista laskentaa ja soveltavaa matematiikkaa ei tässä tapauksessa pidä sekoittaa toisiinsa. Minä määrittelen tässä laskennan suhteessa soveltavaan matematiikan siten, että matematiikka on ratkaisuvaihtoehtojen etsimistä, kun taas laskenta on jo löydetyn vaihtoehdon rutiininomaista loogista ratkaisemista, jonka kone tekee parhaiten.

Ei ole pelkästä logiikasta kiinni löytääkö ratkaisun johonkin matemaattiseen ongelmaan. Monet vaan korvaavat luovuuden opettelemalla ulkoa joukon vakioratkaisuja ja sitten, kun tulee eteen ongelma, johon ei olekaan opetellut ratkaisua, ollaan sormi suussa, eli uusien ratkaisuvaihtoehtojen keksiminen on täysin uusi ja outo asia. Mikä todennäköisyys on, että sellainen ihminen tutkijanakaan löytäisi jotain uutta, mikä edellyttäisi asioiden mielikuvituksellista yhdistelyä. Lapset ovat mielestäni hyvä esimerkki luovuudesta, kunnes se vähin erin tukahdutetaan, joko tietoisesti tai tietämättä.

Jotkut kuuluisatkin tiedemiehet ovat niin kainoja, tai paremminkin kriittisiä itselleen, että pitävät kynttiläänsä vakan alla. Eivät esiinny taiteilijana vain siksi, että näkevät toisten - ammattitaiteilijoiden - yltävän niin korkealle, että oma tekniikka ei harjoituksen puutteessa ole samalla tasolla. Eipä silti, mietitään vaikka sellaisia suuruuksia kuin Leonardo Da Vinci ja Albert Einstein. Da Vinci oli ainakin todella kuuluisa taiteilija, ja Einstein soitti ainakin viulua, mikä antaa selvän viitteen musikaalisuudesta, riippumatta miten paljon hän sitä toi esiin.

Toisaalta täytyy kyllä myöntää, että on varmasti tutkimuksia, joissa luovuudesta on pelkkää haittaa ja pelkkä looginen eteneminen on kaiken perusta. Tässä suhteessa on ilmeisesti erotettava valmiiksi ohjelmoitu tutkimus ja tutkimustulosten soveltaminen toisistaan.

Muistelen joskus omaa luovuuttani nuorena opiskelijana. Suunnittelin mm. talojen energia lähteeksi sellaista mahdollisuutta, että kun talojen eteläseinä normaalisti lämpiää auringonpaisteessa, niin ilmavirta tuon seinän vieressä nousee voimakkaasti yllöspäin, miksi ei tehdä räystään alapuolelle jotain pyörivää akselia, jossa on useita pieniä vesimyllyn tyyppisiä pyöriä, jotka kaikki pyörittävät sitä samaa akselia, jonka päässä on pieni generaattori, joka jauhaa sähköä. Se oli varmaan ideana hyvä, mutta ei käytännön hyötyä.

Joskus partaa ajaessani vanhalla "partahöylällä" mietin, että vesi juoksee jatkuvasti kraanasta, vaikka ajelen partakoneella partaani ja sen aikaa vesi valuu täysin hukkaan. Mietin, että kraanahan voisi toimia liiketunnistimella niin, että vettä tulee vain kun käsi, tai partahöylä tulee kraanan alle. Säästyisi miltei 90 % veden käytössä tuon parran ajon aikana. Tein ideasta patenttialoitteen keksintötoimistolle, mikä kuitenkin tyrmättiin ja sain vaan jonkilaisen rintamerkin, jossa oli kuin traktori, helikopterin propellilla varustettuna. Parin vuoden päästä kuitenkin UPO markkinoi samanlaista hanaa sairaalakäyttöön.

Mietin myös sitä, miksi vettä ei käytetä energialähteenä hajottamalla se vedyksi ja haapeksi elektoryysillä. Se tyrmättiin samoin keksintötoimiston taholta, koska elektrolyysi on liian hidasta, jotta siitä saisi vetyä esimerkiksi polttomoottoriin. En kuitenkaan ehdottanut mitään veddellä kulkevaa autoa, koska sen tajuaa jokainen, että vetyä syntyy vedestä liian hitaasti. Kuitenkin nykyisinkin mietitään vetyautoja, joissa tankataan vetyä, miksi ei vaihdettavia vetysäiliöitä, kuten kaasusäiliöitä vaikka kaasugrilliin. Samoin ollaan perustamassa kuitenkin päästöttömiä voimalaitoksia, jossa tehdään elektrolyysillä vetyä. 

Hankin joskus Saab 99 auton ja säilytin sitäusein  ulkona. Usein, varsinkin syksyisin ja talvisin, lähtiessäni ajamaan aamulla oli tuulilasi miltei läpinäkymätön, kunnes moottori lämpesi niin paljon, että huurtunut lasi pysyi kirkkaana. Ehdotin samalle keksintötoimkistolle, että tuohon tuulilasin ilmakanavaan voisi sijoittaa akulla lämpiävän hylsyn, jonka läpi ilma kulkisi ja lämpiäisi välittömästi ilman odotusta ja moottorin lämmittämistä turhaan. Säästyisi myös polttoainetta ja pakokaasuja. Ilmeisesti asiantuntijana käytettiin Saabia, koska minulle ei vastattu mitään, mutta myöhempiin malleihin sähkölämmitys ilmestyi tuulilasiin ja takalasiin.

En ole enää edes ajatellut käyttää mitään keksintötoimistoa, tai edes patentin hakemista millekään idealleni, koska he käyttävät asiantuntijoina olemassa olevista alan yrityksistä, jotka surutta käyttävät patentti-ideaa omaan tuotantoonsa, sehän ei ole silloin vielää patentoitu, jos sitä vasta haetaan. 

KASVIEN KOMMUNIKOINTI

Tämä aihe ei välttämättä kuulu tälle sivulle, mutta inhimillisyytensä vuoksi on lähinnä oikea. Luin yhdestä kokeesta, jossa mitattiin herkällä laitteella kasvin lehdestä milloin juurelle annettu neste saavutti lehden, mitattiin lehden kykyä johtaa sähköä. Samassa huoneessa oli muitakin kasveja mittauksessa. Sitten tuli yksi kokeeseen osallistunut henkilö, joka suutuspäissään tappoi yhden kasveista. Muut kasvit reagoivat voimakkaasti, mittarit heiluivat. Myöhemmin tuon henkilön ei tarvinnut kuin astua huoneeseen niin kasvit reagoivat, tunnistivat pahantekijän.

He myös testasivat kasvien kommunikointia ja laittoivat yhden kasvin tiiviiseen lasipurkkiin ja totesivat, että vaikka kaikki muut kasvit reagoivat, niin lasipurkissa oleva kasvi ei reagoinut mihinkään muiden tavoin. Tästä he päättelivät, että kasvit kommunikoivat kemiallisesti jollain kaasun tapaisella väliaineella. Todennäköisesti tuon ”kasvimurhaajan” ominaishaju oli jotenkin tallentunut kasveihin.

Kasvien kemiallisesta kommunikoinnista on esimerkkejä mm. Afrikasta, jossa on todettu akaasioiden puolustautuvan pitkäkaulaisilta kirahveilta siten, että puu lähettää kemiallisen viestin, tuoksun, naapuri akaasioille. Jos kirahvi alkaa syödä jotain yksilöä, kasvi erittää myrkkyä lehtiin ja kirahvi tietää, että on turha mennä syömään myöskään lähipuita, koska ne ovat jo valmistautuneet kirahvin tuloon myrkyttämällä omat lehtensä. Varoitustuoksu on tietenkin riippuvainen tuulesta, mutta alle sataa metriä ensimmäisestä puusta ei kannata edes yrittää syödä.

Tuossa lienee vielä paljon tutkimisen aihetta, eikä se ole kasvien ainoa tapa kommunikoida. Ainakin juurien ja sienirihmaston muodostamalla verkostolla on selvä osuus kasvien keskinäiseen kommunikointiin. Sanotaan, että metsän laidalla oleva puu on tietoinen siitä mitä metsän toisella puolella tapahtuu lajitovereille.

On kasveja, jotka tunnistavat myös hyöteiset niiden syljen perusteella ja alkavat erittämään houkutuksia kyseisen hyönteisen viholliselle. Tästä aiheesta on useita kirjoja, joista olen lukenut vain pari, mutta minut ne pistivät miettimään, miten fiksuja kasvit voivat olla.