sunnuntai, 24. heinäkuu 2022

YRITYSHALLINNON ONGELMIA, esimerkkinä Suomen IBM

YRITYSHALLINTOJEN ONGELMIA, esimerkkinä Suomen IBM

Mammuttitautiinkin voi kuihtua. Kun yritys kasvaa liian suureksi se alkaa helposti toimia kuin kilpailijoita ei olisikaan. Tulee ”monopolisokeus”, vaikka tosiasiassa kilpailijat ajavat ohi yksi kerrallaan. Omaa suuruutta aletaan ylikorostamaan ja kehitetään itseä ihannoivia sanontoja tai lempinimiä, kuten vaikkapa IBM:stä "Big Blue".

Mitä suuremmaksi yritys tulee, sitä vaikeampi on tehdä ympäristön edellyttämiä käännöksiä, vaikkapa vaan markkinoiden mukaan elämistä. Mitä suurempi laiva, sitä hitaammin se kääntyy. Sitten kun huomataan, että tilanteeseen olisi pitänyt reagoida, tehdään muutoksia, jotka vaikuttavat vasta sitten, kun edessä on jo toinen käännös, johon olisi pitänyt reagoida jo aiemmin. Kun ei enää muuta keksitä, niin pudotetaan kustannuksia ja laitetaan väkeä ulos, koska se on nopein tapa vaikuttaa talouteen. Useimmiten tehtävät eivät kuitenkaan vähene tässä tilanteessa, vaan yritykseen jäävät joutuvat tekemään poispotkittujenkin työt. Lopputuloksena on loppuun palamisia ja alku syöksyyn alaspäin.

Henkilökunnan hyvinvointi ei voi olla vaikuttamatta asiakassuhteisiin ja alkaa negatiivinen kierre ja substantiivista voi tulla adjektiivi, eli vain "blue" (alakuloinen, masentunut). Sen sijaan, että yrityksiä aletaan fuusioimaan, jotta saadaan kilpailija pois pelistä ja suurempi markkinaosuus toisen hankkimana, kannattaisi ajatella myös fissiomahdollisuutta, eli jakaa oma yritys pienemmiksi eli ketterämmiksi tehdä nopeasti tarvittavia muutoksia. Fuusion edut voi silti saavuttaa hallinnollisella yhteistyöllä. Ei jokaisessa yrityksessä tarvitse olla esimerkiksi omaa tietohallintoa, tai terveysasemaan. Emoyhtiö voi silti omistaa kaikki tytäryhtiöt.

Vaarana on edelleen se, että emoyhtiö voi vaikuttaa tytäryhtiön päätöksiin myös negatiivisesti. Usein tytäryhtiön hallitukseen asetetaan emoyhtiön johtohenkilöitä, jotka vahtivat esimerkiksi sitä, että tytär ei ala mitenkään kilpailemaan emon kanssa ja torpedoivat hyviä kehitysideoita puhtaasta pelosta. Kun tytär menestyykin jonakin vuonna emoa paremmin, fuusioidaan tytär takaisin emoyhtiöön ja menetetään taas kaikki saavutetut edut. Tämä on tapahtunutta todellisuutta esimerkiksi "Big Bluen" kohdalla.

Tulevaisuutta ajatellen kannattaa ottaa oppia ja miettiä mitenkä moiset ongelmat vältetään. Siihen on ihan yksinkertaisiakin ratkaisuja, kunhan uskalletaan ajatella, kuin ulkopuolinen, eikä vanhat mallit takaraivossa. En tiedä mitenkä ”Big Blue”:n käy jatkossa, mutta pelkään, että se kuihtuu pois, koska kehitysajattelua painaa menneisyys ja ulkomaisen ”emoyhtiön” vanhat linjaukset ja periaatteet edellisiltä vuosikymmeniltä.

=======

Olen kirjoittanut yllä olevan tekstin kohta eläkkeelle jäätyäni (1995), joten pitänee vain todeta, että valitettavasti oletukseni yrityksen tulevaisuuden suhteen pitivät paikkansa. En ole nähnyt vuosikymmeniin TV:ssä yhtään IBM mainosta ja haastattelutkin ovat aika harvinaisia. -80 Luvulla toimitusjohtajaa näki haastateltavana TV:ssä harva se viikko. Ollessani kyseisessä yrityksessä työntekijänä yritin herätellä johtoa kirjoituksillani esimerkiksi henkilökuntalehteen, mutta sain lähinnä häirikön leiman. Yritin vaikuttaa asioihin myös ollessani ns. yhteistyökomitean jäsen. Kyseinen komitea piti olla johdon ja toimihenkilöiden välinen yhteistyöelin, mutta kuten arvata saattaa johdon edustus piti aina päänsä neuvottelu oli vain lain vaatima muodollisuus. Yhteistyökomitean pitäisi olla keskustelufoorumi eri toimihenkilö- ja työntekijäryhmien, sekä yrityksen johdon välillä. Sinne tuodaan usein kuitenkin vain sellaisia asioita, joista on jo käytännössä olemassa päätös, tai asioita, joilla ei ole mainittavaa vaikutusta mihinkään.

Yritin myös työsuojeluvaltuutettuna joskus -70 luvun lopulla vaikuttaa uuden toimitalon rakentamiseen, koska oli selvästi jo tutkimuksia, mihin johtaa avokonttorien rakentaminen. Voi hyvin olettaa, mihin johtaa kuuluisan arkkitehdin ja silloisen johdon päätösten arvostelu. Koska yhteistyökomiteaan ei tuotu keskeneräisiä asioita, joista ei ollut vielä päätöstä, voi miettiä mikä vaikutus on jo tehtyyn päätökseen sen arvostelulla. Yhtä tyhjän kanssa. Kuitenkin muutaman toimintavuoden jälkeen uudessa toimitalossa alettiin rakentaa avotiloihin väliseiniä. Onneksi uuteen rakennuksen laajennusosaan tehtiin jo alunperin väliseinät, eli erillisiä huoneita.

Vaikka yllä olevasta saa mielikuvan, että yhteistyökomitea on turha ja toimimaton elin yrityksen toimintaa ajatellen, niin ajatus on hyvä ja sitä kehittämällä voisi saada myös julkiseen hallintoon sopivan johdon ja toimihenkilöiden välisen yhteistyöelimen. Sinne pitää vaan tuoda suunnitelmia, joista voisi keskustella ja joihin voisi ottaa kantaa ennen päätöksiä, eikä jo tehtyjä päätöksiä, mihin ei tosiasiassa haluta enää muutoksia. Ymmärrän että julkishallinnon vuosikymmeniä, tai jopa satoja, kestänyt hierarginen jyrkkä ajattelu on niin syvälle syöpynyt, että on todella vierasta, että alaisten ”purnaaminen”, joksi se ymmärretään, ei ole yksinkertainen asia. Muutoksia tuskin saadaan muuten kuin johtavan henkilöstön vaihtumisen mukana. Silti asiaa kannattaisi harkita. Mitä johto menettää, jos joutuu kuuntelemaan myös alaisten mielipiteitä? Sokea kanakin löytää joskus jyvän. Käytännössä pitäisi säätää julkishallinnon yhteistoimintalaki, muutoin se ei onnistu lähivuosina. Se voisi samalla helpottaa esimerkiksi eri julkishallinnon työehtosopimus neuvotteluja ja sopimuksia, koska kaikesta ei tarvitse sopia erikseen työehtoneuvotteluissa, vaan keskittyä toimialakohtaisiin ongelmiin ja palkka-asioihin.

Ollessani myöhemmin IBM:ssä hallintopäällikkönä ja tytäryhtiön johtoryhmän jäsen, yritin jälleen tuoda esiin ajatuksiani palaverissa emoyhtiön uuden toimitusjohtajan kanssa, mutta minua lähinnä muistutettiin, että olin kirjoittanut samoista asioista henkilökuntalehteen jo vuosia sitten ja mitä vaikutusta sillä oli ollut, ei mitään. Toisin sanoen toimitusjohtaja ei ollut nähnyt mitään ideaa kirjoituksissani, vaikka ei ollutkaan vielä silloin toimitusjohtajana, vaan ainoastaan yrityksenä horjuttaa johdon päätöksiä toimihenkilöiden keskuudessa. En ehtinyt olla kuitenkaan eläkkeellä montaakaan vuotta, kun johdonkin oli pakko nähdä, että alaspäin mennään, vaikka sitä ei haluttukaan myöntää ja vasta täysin uusi johto ja ulkoa tullut toimitusjohtaja pystyi näkemään ikivanhojen toimintamallien läpi ja tekemään tarpeeksi radikaaleja päätöksiä, pelastaakseen edes yritysnimen Suomessa, tosin eri yhtiön omistuksessa.

Yllä olevia faktoja nykyisen IBM:n tilanteesta en ole tarkistannut, vaan kirjoitan oman oletukseni pohjalta, koska kyseinen yritys ei tuo paljoakaan esiin itseään. 

Voi olla, että ay-liike karsastaa sitä, että mennään kohti paikallista sopimista ja ohi ay-liikkeen. Kannattaa kuitenkin ajatella ay-liikettä yhteisten normien luojana, vaikka päätökset työnantajan kanssa olisikin paikallisen sopimisen varassa.


 

lauantai, 20. kesäkuu 2020

ERILAISUUS JA KOULUKIUSAAMINEN

Taas kerran on otsikoissa se, että kaikki peruskoulun oppilaat eivät saavuta samaa tasoa opiskelussa yhtä aikaa. Olen puuttunut tähän ongelmaan jo vuosia sitten sivulla "TULEVAISUUS" ja sen artikkelissa "KOULUTUS". En voi olla ihmettelemättä sitä, että kaikkien pitäisi edetä samaa vauhtia ja omaksua asiat yhtä nopeasti.

Olen moneen kertaan todennut sen tosiasian, että jokainen yksilö on erilainen. Ei ole kahta samanlaista ihmistä. Silti jokainen on tasa-arvoinen toisen kanssa. Se pitäisi opettaa ja iskostaa jokaisen mieleen jo esikoulusta alkaen, jolloin erilaisuus hyväksyttäisiin luonnollisena asiana -myös aikuisena. Myös oppimiskyky on jokaisella yksilöllinen. Miksi kaikkien pitäisi edetä hitaimman, tai nopeimman mukaan? Tuntuu kuin olisi jokin itseisarvo siinä, että jokainen etenisi samaa tahtia. Miksi? Ei yliopistokaan tähtää siihen, että jokainen saavuttaisi loppututkinnon samaan aikaan. Sillä ei ole yliopiston kannalta mitään merkitystä. Ainoa ero peruskouluun on siinä, että ylioppilaat saavat päättää itse oman opiskelutahtinsa. Peruskoulussa ei siihen anneta edes mahdollisuutta, vaan suorastaan opetetaan, että jokaisen pitää olla samanlainen ja edetä yhtä nopeasti. Erilaisuutta opetetaan tahattomasti suhtautumalla leimaavasti oppilaisiin, jotka eivät pysy opetustahdissa mukana. Sen arvaa mitä siitä seuraa: kiusaamista, toisten halveksuntaa ja aikuisena jopa rotuvihaa. Erilaisuuden hyväksyntä ei millään tavalla ole tuossa käyttäytymismallissa mukana.

Ei ratkaisu ole se, että estetään niitä etenemästä, jotka oppivat nopeammin. Toimenpiteet pitäisi silloin suunnata avun tarvitsijoihin, jos siihen on tarvetta. Tähän on hyvin yksinkertainen ratkaisu, jonka olen tuonut esiin kirjoituksissani. Unohdetaan koko vuosiluokka-ajattelu ainakin yläasteelta ja siitä ylöspäin. Siitähän pyritään muutenkin eroon. Annetaan ainekohtaiset oppimistavoitteet ja jokainen voi suorittaa se omien kykyjensä mukaisesti, kuten on muutamissa luokattomissa lukioissa. Toiset suorittavat lukion kahdessa ja toiset kolmessa tai neljässä vuodessa ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä. Vain pieni osa peruskoulun oppilaista vaatii luokan ja opettajan jatkuvan tuen ja valvonnan edetäkseen yhtään. Annetaan heidän edetä sen mukaisesti, vaatimatta kaikkia matelemaan hitaimpien mukaan, tai kaikkia etenemään parhaiden mukaan. Eli tehdään luokattomuudesta vähintäänkin vaihtoehto. Kun osa kyllästyy siihen hitauteen, he keksivät vaikka mitä ajan kulua, kuten häiriköinti luokassa, tai toisten kiusaaminen. ONKO TÄSSÄ KYSE PUHTAASTI KATEUDESTA etenemisen suhteen, vai mistä tässä on tosiasiassa kyse? Ei tasapäisyys voi olla jokin opiskelun ja koulun tavoite, vaan opiskelu ja sen eteneminen. Jos kaikki yläasteen oppilaat ja siitä eteenpäin, pääsevät etenemään omaa tahtiaan, se ei voi olla keneltäkään pois, vaan antaa edelleen kaikille samat mahdollisuudet. Se pitää ainoastaan kaikki osapuolet tyytyväisinä ja epätoivotut käyttäytymiset todennäköisesti loppuvat -ainakin vähenevät.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon, mutta muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, tehdään aika vähän. Yleinen huolenaihe on se, mitä pitäisi tehdä kiusaajalle. Minun mielestäni ainoa oikea tapa on yrittää estää ne ennakolta. Jos kiusaaja siirretään toiseen luokkaan tai toiseen kouluun, ongelma vaan siirretään toisten huoleksi. Jos kyseessä on jo toteutunut kiusaamistapaus, mielestäni oikea tapa on osoittaa kiusaajalle mahdollisimman selvästi ja konkreettisesti mitä siitä seuraa, eli ottaa yhteys sosiaaliviranomaisiin, poliisiin ja asianomaisen kotiin, eli vanhempiin.

Kuten sanoin kiusaamisen ennaltaehkäisy on paras toimintamalli. Käytännössä se on kasvatusta jo pienestä pitäen hyväksymään erilaisuudet, sekä muokata opiskeluympäristö sellaiseksi, että jokainen voi edetä hänelle sopivaa vauhtia, eli hyväksyä myös oppimiskykyjen erilaisuus.

Kaiken lisäksi: niiden oppilaiden, joiden luontainen ominaisuus on omaksua asioita hieman hitaammin kuin toisten, todistusnumero on hyvin todennäköisesti alhaisempi vain siitä syystä, että kyky omaksua asioita on erilainen, kuin toisten. Jos he saisiva edetä omaa tahtiaan, näkyisi se todennäköisesti myös todistuksessa parantuneina numeroina ja yleinen tyytyväisyys opiskeluun ilman muuta paranisi. Se ei olisi enää "pakkopullaa", koska paine ylittää jatkuvasti itsensä lakkaa ja itsetunto kohoaa numeroiden myötä. Minusta on ihme, että näiden asioiden yhteyttä ei ymmärretä sen paremmin sosiaalihuollon, kuin opetushallinnonkaan taholla. Tällaisella asialla voi olla vaikutusta myös siihen mitä ihmetellään mm. 18.6.2020 Ylen sivuilla, että miksi nuorison itsetuhoisuus lisääntyy. Liian moni tuntee olevansa jollain lailla jälkeenjäänyt, tai huono, koska ei pysy toisten tahdissa, vaikka kuinka yrittäisi. Kuitenkin hän omaa vain erilaisen tavan ja nopeuden omaksua asioita, mitä ympäristö ei hyväksy, koska kaikkien pitäisi olla, heille opetetun mallin mukaan, samassa tahdissa, mikä on luonnon ja järjen vastaista. Korostan, että tässä on todellisuudessa enemmän kyse hitaammin omaksuvien auttamisesta, kuin muiden nopeuttamisesta.

Tuo vapaa opiskelunopeus mahdollistaa myös etäopiskelun, eli vain tentit voisi olla vaikka viiden viikon jaksoissa, jolloin koulurakennusten tarvekin pienenee vain luokkaopetusta tarvitseville. Samalla etäopiskelu opettaa ja lisää vastuuta itsestään ja opiskelustaan, mitä vaaditaan jatko-opiskelussa joka tapauksessa. Voisi ainakin olettaa, että tämä koronakausi on pakottanut jo koulutkin, niin opettajat kuin rehtoritkin, sopeutumaan siihen ajatukseen, että etäopiskelu on mahdollista ja siihen on vaan kehitettävä yhä parempia toteutusmahdollisuuksia. Vuosiluokattomuus tulee olemaan joka tapauksessa tulevaisuutta haluttiin sitä tai ei. Etäopiskelu on vain yksi lisämahdollisuus. Luokattomuus ei tarkoita sitä, että ei olisi luokkia ja luokkakavereita, vaan sitä, että luokat ovat ainekohtaisia, ei lukuvuosiin sidottuja. Sosiaaliset kontaktit siis säilyvät. 

Ylen sivuilla 15.5.2020 On Sari Veikkolan artikkeli: "Oon monta kertaa itkenyt sen takii kun vaan ei osaa" – kiire ja vaatimukset kuormittavat koululaisia. Se kertoo kongreettisesti samasta aiheesta ja kannattaa lukea. Näitä vastaavia tapauksia on tuhansittain, miksi sitä ei huomioida koulujen taholla ja tehdä jotain asialle, vaikka ratkaisuja on olemassa? Onko kyse rahasta vai halusta? Kuinkahan monta itsemurhaa tarvitaan, ennen kun hyväksytään nämä realiteetit

Minä toivon, että tätäkin kirjoitusta ei pidetä joidenkin asiantuntijoiden varpaille astumisena ja printataan vain, jotta siihen voi pyyhkiä takamuksensa. Tällaistakin palautetta olen joskus saanut, koska olen sotkeutunut asianomaisen väitöskirjaan siihen sopimattomalla mielipiteellä. On unohdettu, että esitän vain omia mielipiteitäni ja yritän myös esittää niihin omia perustelujani ja ratkaisuvaihtoehtojani enkä edes yritä esittää olevani jonkin alan asiantuntija. Käytän vaan omaa maalaisjärkeäni, mikä ei kaikkia miellytä. Se koetaan joskus kritiikkinä jonkun vuosien työlle. Jos väitöskirjaan perustuva lopputulos ei ole sama kuin minun mielipiteeni, niin ihmetyttää, jos tuolla tasolla ei ymmärretä eroa mielipiteellä ja tutkimustuloksella. Silti jää kyllä miettimään mikä on se arka kohta, johon sohaisin kirjoituksessani. Toivottavasti se ei ole siinä, että tutkimustulos tehdään tietynlaiseksi, jotta se tukee omaa teoriaa. Keinoja siihen on monia, joita on miltei mahdoton kyseenalaistaa muuten kuin tekemällä vastaava rinnakkaistutkimus, joka maksaa.

tiistai, 9. kesäkuu 2020

ELÄIMIÄ KOTIPIHASSA

1) Tähän kotipihan eläingalleriaan täytyy lisätä vielä yksi eläin, joka viimesyksynä tuli pihaamme. Katselin ihmeekseni ikkunasta, onko tämä todella mahdollista. Pihanurmikolle ilmestyi kaksi valkohäntäpeuraa. Toinen jäi etupihalle ja haki jotain juuri sataneen lumen alta ja toinen meni tutkimaan takapihaa. Ihmettelin mitä ne sieltä etsivät, mutta tuli mieleen, että yhden omenapuun alla oli valtavasti syksyllä pudonneita omenia. Nyt niiden päälle oli satanut lunta. Nämä peurat ovat varmaan jo aikaisemmin käyneet syömässä niitä maahan pudonneita, vaikka niitä ei oltu huomattu. Nyt ne olivat lumen alla ja piti etsiä niitä. Tämä peurapari oli ainakin meille uusi tuttavuus. En ole koskaan aiemmin nähnyt niitä tontillamme.  

2) Tuon alla olevan tekstin kirjoitin vuosi - pari sitten ja tuo jänis juttu on jatkunut siitä saakka. Silloin rusakko tuli nukkumaan yhden pihakoivun juurelle joka päivä, eikä välittänyt pihassa liikkuvista ihmisistä, ainakaan minusta. Viime vuonna tuo samainen jänis tuli jälleen pihaamme, mutta toisen jäniksen kanssa. en tunnista jäniksiä ulkonäön perusteella, mutta toinen oli selvästi kesy, eikä välittänyt, vaikka menin parin metrin päästä postilaatikolle, toinen oli säikympi ja loikki tuijarykelmän juurelle piiloon, vain kuono näkyi oksien alta.

Epäilin jo, että tuo kotipupumme on mennyt muille maisemille, koska sitä ei ole näkynyt moneen kuukauteen. Jälkiä on kyllä näkynyt hangella viime aikoinakin. Pari päivää sitten vasta huomasin, että keittiön ikkunan alla nukkuu lähellä seinää jänis päiväunilla. Se nukkui ihan paikallaan useita tunteja ja oli sitten taas hävinnyt illan suussa omille teilleen. Tuo on toistuntut useana päivänä, eikä välitä vaikka keittiössä liikutaan. En tiedä onko kyseessä sama kotipupu, vai joku muu, mutta minusta tuntui hyvältä nähdä se jälleen.   

3) Tämän voisi otsikoida "Kohtaamisia lintujen kanssa". Varmaankin noin vuosi sitten olin keittiössä ja keittiön ikkunaan lensi talitiainen. Se jäi makaamaan maahan ikkunan alle. Menin katsomaan sitä tarkemmin ja otin kämmenelleni. Pää roikkui velttona kämmenelläni. Ajattelin, että varmaan niska on murtunut, mutta pidin sitä kämmenelläni ja laitoin toisen känen löysästi sen päälle. Ajattelin, että jos virkoaa, niin ei pelästy heti kun näkee ihmisen. Ehkä minuutin päästä tunsin liikettä kämmenten välissä. raotin vähän kämmeniä ja näin nokan heiluvan. Menin lähemmäksi vieressä olevaa selja pensasta ja avasin kämmenet. Lintu katseli hetken ja hyppäsi sitten seljan oksalle. Siinä se kallisteli päätään ja katseli minua. Sitten se lensi tiehensä. Onneksi niska ei ollut murtunut törmäyksessä.

Tänään ajelin taas kerran nurmikkoa ja istuskelin välillä rappusilla selkäni takia. Olin istunut siinä paikallani jonkin aikaa, kun kivilaatalle rapun eteen lensi talitiainen. Ajattelin, että se ei varmaan huomaa minua ja yritin olla mahdollisimman liikkumatta. Se nokki muutaman siemenen laatalta ja jäi sitten tuijottaamaan minua. Kysyin kuin se ymmätäisi minua, että voinko jotenkin auttaa. Ihmeekseni se alkoi livertää kuin vastaukseksi ja jäi taas tuijottamaan minua. Kysyin, että etsitkö siemeniä. Taas kuului liverrystä. Sanoin, että tuon puuvajan räystään reunalla on koloja, joissa on paljon siemeniä ja voi olla ötököitäkin. Samalla sisältä kuului jokin kolahdus ja käännyin katsomaan ovelle. Ei sieltä ketään tullut, mutta lintu oli häipynyt sillä välin. Menin sisälle ja katsoin ikkunasta, kun talitintti noukki sieltä puuvajan räystään koloista roinaa ja heitteli katolle. En tiedä oliko edes sama lintu, mutta ihmeellinen sattuma, koska aikaisemmin en ollut nähnyt lintujen noukkivan sieltä mitään, vesiränneistä kylläkin. Se varmaan ymmärsi minun puheestani yhtä vähän kuin minäkään hänen liverryksestään. Tuo puuvaja on täyspeltinen koottava vaja, jonka räystään reunassa on kulmarauta. Se pysäyttää kaikki katolta veden mukana tulevan roinan. Vesi vaan valuu kattopeltien urakoloista alas.

Pääoven edessä on tasanne ja siitä neljä rappusta alas maahan. rappusten ja tasanteen alla on kaksi betonipalkkia, jotka ulottuvat miltei maahan saakka. Sinne rappusten ja tasanteen alle kertyy kuivuneita koivun lehtiä ja muuta tuulen kujettamaa ainesta. Sinne on usein mustarastas tehnyt ilmeisesti pesänsä, koska joskus, kun menee ulos ja liikkuu tuolla tasanteella lintu lentää hädissään rappusten välistä ulos. Normaalisti mustarastaat ovat aika säikkyjä ja lähtevät heti lentoon, kun ihminen menee lähelle. Tulin kerran autolla pihaan ja normaalisti jätän sen nokka taloa vasten parkkipaikalle, kunnes vien sen talliin. Nyt siinä parkkipaikalla seisoi mustarastas ja pysäytin vähän kauemmaksi siitä. avasin oven ja sanoin linnulle, että voisitko mennä vähän sivuun, että saan auton paikalleen. Lintu tuijotti minua aikansa ja kuin ajatellen, että eikö näin suurella tontilla muuta parkkipaikkaa ole, aja nyt sitten, ja tallusteli hitaasti sivummalle. Kun menin autoon takaisin se pyrähti lentoon. Poikkeuksia ilmeisesti on lintujenkin käyttäytymisissä.

Vielä yhtenä tapauksen vuosien takaa tuli mieleeni tilanne, kun puhdistin tuota tontin ja yleisen kulkutien välistä ojaa kaikenlaisesta roskasta talven jäljiltä. siellä oli etupäässä tupakka-askeja, karamelli papereita ja rasioita jne. kävelin ojan pohjalla ja viereeni lensi punarinta, joka pomppi tien reunassa asvaltilla. Se pysytteli parin metrin päässä minusta, mutta pomppi aina perässäni, kun kuljin ojan pohjaa. Se piti omaa jatkuvaa liverrystään. En muista mitä sille juttelin, mutta jatkuvasti se seurasi ja juttua näytti riittävän kaiken aikaa. Sitten ohi ajoi auto ja lintu pyrähti tiehensä.

Olisi kiva tunnistaa yksilöitä, onko noista jatkuvasti tontilla pomppivista linnuista joku aikaisemmin tavattu, vai ovatko kaikki vaan sattumanvaraisia ohikulkijoita. Lintulaudalla ja talipötköllä käy vaikka minkälaista lintua talviaikaan. harvinaisimpia ovat olleet käpytikka, vihertikka ja valkopäinen pyrstötiainen sekä töyhtötiainen. Lintulaudan alla on silloin tällöin närhi ja sepelkyyhky. Fasaaneja en ole nähnyt pitkään aikaan. Ne kuljettivat tulppaanin mukuloita ympäri tonttia. Samoin varpuset ja keltasirkut ovat vähentyneet. Viherpeippoja, tilhi ja punatulkkuparvia on silloin tällöin. Useimmiten lintulaudan alla kerää siemeniä mustarastaat. Erilaisia lintuja tontilla en ole laskenut, mutta varmaan aika lähellä kahtakymmentä olen tunnistanut. Muista eläimistä ainakin jänis pomppii miltei joka aamu oman reittinsä pihan poikki ja usein päivälläkin kyyhöttää alppiruusupensaan juurella. Siitä olen saanut useita kuviakin.

Mökillä on vieraillut oikea eläinten kirjo. Siellä näkee aina kärpästä erilaisiin peuroihin jopa hirvi ilmestyi kerran rantaan. Harvinaisin on varmaankin saukko, joka oli vuoroin juossut ja välillä liukunut jäällä. Myös hyvin terveen näköinen punaturkkinen nuori kettu meni ikkunan ohitse. Ikävä kyllä kamera ei ole juuri silloin kädessä kun olisi mainio tilaisuus kuvata vaikka töyhtöhyyppää tai isokuovia. Yleisimpiä lintuja siellä ovat västäräkit ja muutama vuosi sitten oli keltavästäräkkejäkin, mutta nyt ei ole näkynyt muutaman vuoteen. Ne ovat kuin kanarialintuja. Peippo ja talitiainen ovat yleisiä sekä pajulintu ja erillaiset kertut. suurimmista linnuista siellä on laulujoutsenia, kurkia, harakoita ja variksia. Joutsenperhe käy usein meidän rannassa ruokailemassa. ja jättää ikävä kyllä isoja ulostekasoja rantaan. Sinisorsia, telkkiä ja silkkiuikkuja on myös usein rannan tuntumassa. 

lauantai, 6. kesäkuu 2020

VANHUSTEN AKTIVOIMINEN

Olen joskus miettinyt nykyistä vanhusten "hoitoa". Se näyttää monessa tapauksessa pelkästään ajan tappamiselta. Toivotaan, että seuraava päivä, viikko ja kuukausi tulisi mahdollisimman pian. Vanhukset ovat kuin varastoituna jonnekin odottamaan jotakin, ilmeisesti kuolemaa.

Nämä ajatukset ovat tulleet varmaankin seuratessani veljeni tilannetta Tamperelaisessa hoivakodissa. En tiedä millaisia hänen päivänsä ovat muina viikonpäivinä, kun en ole seuraamassa, mutta keskusteluista päätellen ei mitenkään monipuolisia. Hän oli viime vuonna jonkin aikaa ihan pirteä ja kuin toinen ihminen. Syyksi selvisi, että siellä oli järjestetty asukkaille kerran viikossa öljyvärimaalauskurssit. Kurssin vaikutus näkyi monta päivää. Tiedän että hän on harrastanut aikoinaan öljyvärimaalausta omana harrastuksenaankin, kuten minäkin, mutta on jäänyt ajan mittaan, kun ei ole mitään tavoitetta.

Hänen viimeisestä maalausillastaan on vuoden päivät, enkä tiedä onko tilalle tullut mitään. Kuitenkin hän selvästi piristyy joka kerta kun käyn siellä ja kun selailemme kirjoittamaani sukukirjaa isästämme, hänellä riittää tarinoita ihmisistä, joita siinä mainitaan ja joiden kuvia siinä on. Onneksi haastattelin kaikkia elossa olevia henkilöitä, joita kirjassa on, joten pysyin mukana hänen jutuissaan.

Viime syksynä hän pyysi että kirjoitan hänelle testamentin ja hän kertoi kaiken mitä halusi siihen tulevan. Minä kirjoitin sen kolmena kappaleena ja pyysin, että samalla kun hän itse allekirjoittaa sen, pitää kutsua kaksi todistajaa, jotka ovat paikalla samanaikaisesti. Koska he eivät saa olla mitään sukua, en voi itse olla todistajana.

Hän oli kysynyt hoitajilta, voivatko he olla todistajina, mutta heitä oli kielletty talon puolesta allekirjoittamasta mitään asukkaiden papereita. En tiedä miten laillinen tuollainen kielto on, mutta se on kuitenkin tosiasia. Ehdotin sitten, että pyydä joitain talon asukkaita, joita hän tuntee, todistajiksi. En tiedä mikä on tämän päivän tilanne, kun en ole näiden karanteenien vuoksi päässyt käymään siellä.

Tuosta maalauskurssista ja vanhojen muisteluista ja niiden piristävästä vaikutuksesta tuli mieleeni ajatus, jolla voisi olla monelle vanhukselle aivoja ja muistia piristävä vaikutus. Jäätyäni eläkkeelle aloin kasaamaan tuon yllä mainitun sukukirjan aineksia ja kaikkia mahdollisia dokumentteja sitä varten. Siinä riitti asioiden keräämistä niin tilan omia papereita, kuin kirkonkirjojen tutkimista ja maakunta- ja kansallisarkiston penkomista. Se kävi joskus työstä, mutta oli mielenkiintoista. (Nykyisin maakunta-arkistot ovat osa kansallisarkistoa, muttaa toimenkuva ennallaan. Maakunta-arkistosta löytyy kaikki alkuperäiset dokumentit korjauksineen ja yliviivauksineen).

Keräsin materiaalia useita vuosia ja itse kirjan tekemiseen meni vain puolisen vuotta, kun materiaali oli kasassa. Sen jälkeen tein vielä toisen kirjan äidin suvusta. Siinä on henkilöitä enemmän, mutta haastatteluja ja kuvia paljon vähemmän, koska suku on niin hajallaan ympäri Suomea. Isän suku on miltei kokonaan Pirkanmaalla, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, kuten minä ja jälkipolveni ja muutamia muita.

Yleisesti ottaen pitäisi jokainen siihen kykenevä vanhus saada dokumentoimaan omaa historiaansa tavalla tai toisella. Nuorempi polvi voisi vaikka haastatella sanelukoneelle, jos itse ei pysty kirjoittamaan. Se varmasti piristäisi myös vanhuksia, koska heitä silloin kuunnellaan aktiivisesti, eikä vain toisella korvalla muodon vuoksi.

Osaa vanhuksia voisi kiinnostaa opiskelu, niin hassulta kuin se kuullostaakin. Itsekin olen miettinyt monta kertaa, että pitäisi alkaa jokin systemaattisempi opiskelu, esimerkiksi historiaa. Luen tietysti paljon, mutta se on vain ajankulua (viimeksi Mirkka Lappalaisen Pohjolan Leijona). En tarkoita tässä nyt mitään ammattiin tähtäävää opiskelua, vaan puhtaasti aivojen virkeänä pitämistä varten. Sillä voisi olla jopa terveystilastoihin vaikutusta. Tiedän, että on olemassa kaikenlaisia työväenopistoja ja kansalaisopiston kursseja, koska olen itsekin niitä hyödyntänyt, mutta ne edellyttävät jonnekin menemistä kerran viikossa. Kaikille ei ole se liikkuminen ja sopiva aikataulu itsestään selvyys. Pitäisi olla etäopiskelun mahdollisuus, joka olisi kuitenkin jollainlailla systemaattista jotain tavoitetta kohti. Se pakottaisi muualle, kuin sängyn pohjalle ja olisi mielekästä tekemistä. Tämä voisi olla hyvin jonkinlainen yhteisprojekt terveydenhoitopiirien, tai SOTE-maakuntien ja kaupunkien tai kuntien kesken. En tiedä kenelle vanhustenhoito kuuluu jatkossa. Tämän kaltainen dokumentointi voisi kiinnostaa myös paikallishistorian tutkijoita, mutta suurin hyöty tulisi noille vanhuksille, joiden on pakko aktivoitua muistelemaan asioita. Kaiken lisäksi he tekevät sen mielellään, sen sijaan että tuntevat olonsa kuin varastoiduiksi ainoastaan odottamaan jotain tuntematonta.

Jos olisi vielä tarpeeksi energiaa, niin perustaisin jonkinlaisen "Vanhusten Wikipedian", johon voisi kuka tahansa kirjoittaa omia muistelmiaan. Tämä voisi olla yksi yhteinen paikka, johon vanhuksilta kerätty tieto voitaisiin jäsennellä esimerkiksi yhteistyössä paikallishistorioitsijoiden kanssa. Nyt menee valtava tietomäärä täysin unholaan, kun ikäihmiset vievät arvokastakin tietoa mukanaan hautaan. Tällainen "Senior Wisdom Web (SWW)" voisi toimia hyvin organisoituna vaikka pelkästään mainostuloilla. Tällaisen alustan luominen edellyttäisi tietysti organisointia esimerkiksi aihealueittain ja niiden sisällä jopa tarkempaa jakoa. Muuten siitä tulisi sekamelskaa, josta ei kukaan löydä haluamaansa. Mutta nämä ovat juuri niitä asioita, joita pitäisi harkita pitkäjänteisesti ja huolella. Minusta ei ole enää muuhun kuin ideoiden antajaksi. Toivottavasti jollain lapsista tai lasten lapsista on ideoita ja energiaa niiden toteuttajaksi. Hyvin organisoituna siitä voisi tulla jopa leipäpuu jollekin sivustojen ylläpitäjänä.

maanantai, 18. marraskuu 2019

LAPSUUSMUISTOJA JOULUN AJASTA

JOULUMUISTELMIA LAPSUUDESTA

Joulu muistetaan yleensä lapsuudesta odotettuna tapahtumana. Vaikka olisi niin nuori, että ei tietäisi mitään sen juhlan alkuperästä, niin silti siitä jää mieleen joitain yksityiskohtia, ovat ne sitten hyviä tai huonoja muistoja. Onneksi huonot muistot pyritään aktiivisesti unohtamaan.

Synnyin talvisodan aikana ennen välirauhaa ja vanhimmat muistot ovat jatkosodan ajoilta. Elimme pienen järven ympäristössä maaseudulla ja lähimpään naapuriin oli vajaa kilometri. Huonointa aikaa oli tietysti silloin, kun oli pimeää, kuten jouluna yleensä, mutta talosta ei saanut näkyä minkäänlaista valoa ulos ikkunoista. Silloin ei ollut sähköä vielä missään kylän taloista, joten sisällä oli valaistuksena kynttilät, karbiidilamppu ja ns. tallilyhdyt, joissa oli sytytyksen ajaksi ylös nostettava lasi, se suojasi tulta ulkona liikuttaessa.

Sota-ajasta sinänsä on kyllä erilaisia muistoja ja etenkin sodan jälkeisestä ajasta. Silloin oli puutetta vähän kaikesta. Vaikka kuvitellaan, että maaseudun perheillä meni hyvin sota aikanakin, koska he saivat omasta takaa kaiken tarpeellisen.  Heillä pitäisi olla ruokaa, lämpimiä vaatteita ja kaikki ns. perustarpeet, koska usein taloissa oli paitsi puutarha ja viljelyksiä, myös kanoja, lampaita, lehmiä ja hevosia.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Meilläkin oli kaikkia noita omasta takaa, mutta jokaisessa kunnassa oli myös kansanhuoltolautakunta. Se piti huolen siitä, että yksikään talo ei saanut käyttää noita omia eläin- tai maataloustuotteitaan. Jaettiin kiintiöt jokaiseen taloon, kuinka paljon pitää luovuttaa kansanhuoltoon eläin tai maataloustuotteita. Kun kiintiöt oli saatu kasaan ja luovutettu kansanhuoltoon, jäi omaan käyttöön tuskin mitään. Muistan kun äiti keritsi vällyistä villat saadakseen villakiintiön täyteen.

Voi hyvin kuvitella, miten noissa oloissa vietetään joulua. Ei ollut mitään tuotteita, mitä myydä, jotta saisi edes jotain ostettua kaupasta. Eräs jouluaatto on jäänyt noilta ajoilta mieleen, kun istuimme velipojan kanssa sängyn laidalla pirtissä ja äiti tuli keittiöstä surullisen näköisenä. Hän antoi meille kummallekin kourallisen rusinoita ja totesi, että nyt ei ole antaa mitään muuta, kun on sellainen aika. Ymmärsimme, että eihän sota ole hänen vikansa ja kun äiti mennessään keittiöön takaisin pyyhki selvästi kyyneleitä poskiltaan. Tuli todella surullinen mieli äidin puolesta. Äiti oli onneksi erittäin fiksu ja taitava. Hän teki meille lapsille leluja itse, sitten kun aikaa sattui olemaan. Ei tarvinnut olla kuin puun pökkelö, niin siitä tuli hevonen tai karhu tai jotain ihan odottamatonta. Sitten kun itse osasimme, niin teimme tietysti itse lelumme ihan mielikuvituksen mukaan.

Sodan jälkeen oli pitkän aikaa ihan sama tilanne ja suurin osa päivittäistavaroista oli kortilla, eli kaupasta ei voinut ostaa mitä tahansa, vaikka olisi ollut rahaakin, vaan piti olla kansanhuollon kuponkeja, joilla sai tietyn määrän etenkin elintarvikkeita. Kahvi oli pitkään korvattu joko sikurilla tai kuten äiti teki, paahtoi ”rännärillä” liedellä ohran- tai rukiinjyviä ja jauhoi niistä kahvin korviketta.

Kun ajatellaan jouluja, niin pari tapausta on jäänyt mieleeni. Äiti teki jouluksi livekalaa liottamalla kuivattua turskaa koivun tuhkassa, eli siitähän tulee lipeää. Sen haju jo kuvotti minua. Joulupöydässä minut pakotettiin maistamaan sitä lipeäkalaa. Seuraus oli, että äiti joutui pesemään lattialta oksennusta. Sen jälkeen minua ei pakotettu edes maistamaan sitä.

Toinen erittäin mieluisa muisto ajoittuu myös jouluun. Minulla oli kolme sisarta ja kaksi veljeä. Minä olin joukon nuorin, eli kuudes ja päivälleen 15 -vuotta nuorempi, kuin kaksi siskoani, jotka olivat kaksoset. Toinen kaksosista meni naimisiin heti kun hänen tuleva miehensä tuli sodasta takaisin. He rakensivat oman talon naapurikylään tuon miehen kotitalosta lohkaistulle tontille ja he kutsuivat meidät heti seuraavana Tapaninpäivänä kylään. Olimme siellä ihan pimeän tuloon saakka. Kun lähdimme takaisin kotiin hevosella, jolla olimme liikkeellä, niin menin minua 2 -vuotta vanhemman veljeni kanssa makaamaan reen pohjalle täkkien alle ja katseltiin tähtitaivasta reen pohjalta. Arvuuttelimme toisiltamme missä päin olemme menossa sen perusteella mitä puiden latvoja näkyi reen pohjalle kirkasta taivasta vasten. Välillä lenteli hevosen kavioista lumipaakkuja (tilsoja, kuten isä sanoi) ja suojasimme välillä päätämme.

Matka meni hujauksessa ja juoksimme sisälle pirttiin. Kun aukaisin pirtin oven, sieltä tulvahti sellainen tuoksu, joka ei unohdu. Se oli minun mielestäni se aito joulun tuoksu. Joulukuusi oli kaadettu aattona metsästä ja me pojat raahasimme sen sisälle. En muista ketkä sen koristelivat muutamalla aidolla kynttilällä ja joillain vuosia vanhoilla joulukoristeilla. Latvassa oli itse tehty olkitähti.

Tuosta joulukuusesta tuli sellainen tuoksu, että se ei voinut olla pelkkä kuusen tuoksu, vaan mielikuvitus lisäsi siihen sellaisen aromin, että se on jäänyt ikuisesti mieleen. Oli pakko pysähtyä ovipieleen ja vaan hengittää syvään.

Tuosta ajasta on jäänyt sellainen mielikuva, että ei se joulu ole edes lapsille pelkkiä joululahjoja, vaan jotain paljon suurempaa.

Minulla ei ollut omia suksia ennen kuin joskus kouluaikana, kun se alkoi olla puoli pakollista koulun takia. Silloin isä teetätti sellaiset erään koulukaverini isällä, joka oli puuseppä. Silloin alkoi ihan uudet ulkoilumuodot. Ei tarvinnut enää pysyä tiellä, vaikka nekin piti itse pitää auki talvella. Voi lasketella peltoja pitkin missä halusi. Varsinkin hankikantosien aikaan laskettelimme veljeni kanssa pimeässä pitkin peltoja, joissa oli ojia määrävälein. Ei tiennyt missä oli töyssy ja missä suksi törmäsi ojanpenkkaan. Silloin lenneltiin voltteja ja oli ihme, että kertaakaan ei suksi katkennut -omista jäsenistä puhumattakaan. Jos jouluna oli lunta, mikä oli tavallista silloin, niin meitä ei saanut pysymään sisällä edes joulupäivänä.

Sen muistan, että nuo välineet olivat sen verran kalliita, että niitä piti varoa. Esimerkiksi suksi sauvojen kanssa teimme veljen kanssa niin, että kun laskettelimme pimeässä ja tiesimme lentävämme missä tahansa kuperkeikkaa, niin sovimme, että pidetään sauvoja kädessä niin, että niistä voi irrottaa heti, kun tuntui, että tulee kuperkeikka. Ei käytetty niitä normaaleja käsilenkkejä. Tällöin ei ainakaan pudota sauvojen päälle. Sukset taavallisesti irtosivat jalasta kuperkeikassa, koska käytimme silloin ns. mädystimiä, eli nahkalenkkejä, joihin saapas vaan työnnettiin.

Vaikka nuo joulumuistot kuulostavat jollain tavalla surkeilta, niin sitä ne eivät yleisesti ottaen olleet. Ilmeisesti niitä suhteutettiin automaattisesti silloiseen aikaan ja elämismuotoon. Kyllä lapsikin tajuaa sen, että vanhemmat eivät voi tehdä olosuhteiden vastaisesti mitään vaikka haluaisivatkin. Joulu on silti aina joulu.