Olen joskus miettinyt nykyistä vanhusten "hoitoa". Se näyttää monessa tapauksessa pelkästään ajan tappamiselta. Toivotaan, että seuraava päivä, viikko ja kuukausi tulisi mahdollisimman pian. Vanhukset ovat kuin varastoituna jonnekin odottamaan jotakin, ilmeisesti kuolemaa.

Nämä ajatukset ovat tulleet varmaankin seuratessani veljeni tilannetta Tamperelaisessa hoivakodissa. En tiedä millaisia hänen päivänsä ovat muina viikonpäivinä, kun en ole seuraamassa, mutta keskusteluista päätellen ei mitenkään monipuolisia. Hän oli viime vuonna jonkin aikaa ihan pirteä ja kuin toinen ihminen. Syyksi selvisi, että siellä oli järjestetty asukkaille kerran viikossa öljyvärimaalauskurssit. Kurssin vaikutus näkyi monta päivää. Tiedän että hän on harrastanut aikoinaan öljyvärimaalausta omana harrastuksenaankin, kuten minäkin, mutta on jäänyt ajan mittaan, kun ei ole mitään tavoitetta.

Hänen viimeisestä maalausillastaan on vuoden päivät, enkä tiedä onko tilalle tullut mitään. Kuitenkin hän selvästi piristyy joka kerta kun käyn siellä ja kun selailemme kirjoittamaani sukukirjaa isästämme, hänellä riittää tarinoita ihmisistä, joita siinä mainitaan ja joiden kuvia siinä on. Onneksi haastattelin kaikkia elossa olevia henkilöitä, joita kirjassa on, joten pysyin mukana hänen jutuissaan.

Viime syksynä hän pyysi että kirjoitan hänelle testamentin ja hän kertoi kaiken mitä halusi siihen tulevan. Minä kirjoitin sen kolmena kappaleena ja pyysin, että samalla kun hän itse allekirjoittaa sen, pitää kutsua kaksi todistajaa, jotka ovat paikalla samanaikaisesti. Koska he eivät saa olla mitään sukua, en voi itse olla todistajana.

Hän oli kysynyt hoitajilta, voivatko he olla todistajina, mutta heitä oli kielletty talon puolesta allekirjoittamasta mitään asukkaiden papereita. En tiedä miten laillinen tuollainen kielto on, mutta se on kuitenkin tosiasia. Ehdotin sitten, että pyydä joitain talon asukkaita, joita hän tuntee, todistajiksi. En tiedä mikä on tämän päivän tilanne, kun en ole näiden karanteenien vuoksi päässyt käymään siellä.

Tuosta maalauskurssista ja vanhojen muisteluista ja niiden piristävästä vaikutuksesta tuli mieleeni ajatus, jolla voisi olla monelle vanhukselle aivoja ja muistia piristävä vaikutus. Jäätyäni eläkkeelle aloin kasaamaan tuon yllä mainitun sukukirjan aineksia ja kaikkia mahdollisia dokumentteja sitä varten. Siinä riitti asioiden keräämistä niin tilan omia papereita, kuin kirkonkirjojen tutkimista ja maakunta- ja kansallisarkiston penkomista. Se kävi joskus työstä, mutta oli mielenkiintoista. (Nykyisin maakunta-arkistot ovat osa kansallisarkistoa, muttaa toimenkuva ennallaan. Maakunta-arkistosta löytyy kaikki alkuperäiset dokumentit korjauksineen ja yliviivauksineen).

Keräsin materiaalia useita vuosia ja itse kirjan tekemiseen meni vain puolisen vuotta, kun materiaali oli kasassa. Sen jälkeen tein vielä toisen kirjan äidin suvusta. Siinä on henkilöitä enemmän, mutta haastatteluja ja kuvia paljon vähemmän, koska suku on niin hajallaan ympäri Suomea. Isän suku on miltei kokonaan Pirkanmaalla, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, kuten minä ja jälkipolveni ja muutamia muita.

Yleisesti ottaen pitäisi jokainen siihen kykenevä vanhus saada dokumentoimaan omaa historiaansa tavalla tai toisella. Nuorempi polvi voisi vaikka haastatella sanelukoneelle, jos itse ei pysty kirjoittamaan. Se varmasti piristäisi myös vanhuksia, koska heitä silloin kuunnellaan aktiivisesti, eikä vain toisella korvalla muodon vuoksi.

Osaa vanhuksia voisi kiinnostaa opiskelu, niin hassulta kuin se kuullostaakin. Itsekin olen miettinyt monta kertaa, että pitäisi alkaa jokin systemaattisempi opiskelu, esimerkiksi historiaa. Luen tietysti paljon, mutta se on vain ajankulua (viimeksi Mirkka Lappalaisen Pohjolan Leijona). En tarkoita tässä nyt mitään ammattiin tähtäävää opiskelua, vaan puhtaasti aivojen virkeänä pitämistä varten. Sillä voisi olla jopa terveystilastoihin vaikutusta. Tiedän, että on olemassa kaikenlaisia työväenopistoja ja kansalaisopiston kursseja, koska olen itsekin niitä hyödyntänyt, mutta ne edellyttävät jonnekin menemistä kerran viikossa. Kaikille ei ole se liikkuminen ja sopiva aikataulu itsestään selvyys. Pitäisi olla etäopiskelun mahdollisuus, joka olisi kuitenkin jollainlailla systemaattista jotain tavoitetta kohti. Se pakottaisi muualle, kuin sängyn pohjalle ja olisi mielekästä tekemistä. Tämä voisi olla hyvin jonkinlainen yhteisprojekt terveydenhoitopiirien, tai SOTE-maakuntien ja kaupunkien tai kuntien kesken. En tiedä kenelle vanhustenhoito kuuluu jatkossa. Tämän kaltainen dokumentointi voisi kiinnostaa myös paikallishistorian tutkijoita, mutta suurin hyöty tulisi noille vanhuksille, joiden on pakko aktivoitua muistelemaan asioita. Kaiken lisäksi he tekevät sen mielellään, sen sijaan että tuntevat olonsa kuin varastoiduiksi ainoastaan odottamaan jotain tuntematonta.

Jos olisi vielä tarpeeksi energiaa, niin perustaisin jonkinlaisen "Vanhusten Wikipedian", johon voisi kuka tahansa kirjoittaa omia muistelmiaan. Tämä voisi olla yksi yhteinen paikka, johon vanhuksilta kerätty tieto voitaisiin jäsennellä esimerkiksi yhteistyössä paikallishistorioitsijoiden kanssa. Nyt menee valtava tietomäärä täysin unholaan, kun ikäihmiset vievät arvokastakin tietoa mukanaan hautaan. Tällainen "Senior Wisdom Web (SWW)" voisi toimia hyvin organisoituna vaikka pelkästään mainostuloilla. Tällaisen alustan luominen edellyttäisi tietysti organisointia esimerkiksi aihealueittain ja niiden sisällä jopa tarkempaa jakoa. Muuten siitä tulisi sekamelskaa, josta ei kukaan löydä haluamaansa. Mutta nämä ovat juuri niitä asioita, joita pitäisi harkita pitkäjänteisesti ja huolella. Minusta ei ole enää muuhun kuin ideoiden antajaksi. Toivottavasti jollain lapsista tai lasten lapsista on ideoita ja energiaa niiden toteuttajaksi. Hyvin organisoituna siitä voisi tulla jopa leipäpuu jollekin sivustojen ylläpitäjänä.