JOULUMUISTELMIA LAPSUUDESTA

Joulu muistetaan yleensä lapsuudesta odotettuna tapahtumana. Vaikka olisi niin nuori, että ei tietäisi mitään sen juhlan alkuperästä, niin silti siitä jää mieleen joitain yksityiskohtia, ovat ne sitten hyviä tai huonoja muistoja. Onneksi huonot muistot pyritään aktiivisesti unohtamaan.

Synnyin talvisodan aikana ennen välirauhaa ja vanhimmat muistot ovat jatkosodan ajoilta. Elimme pienen järven ympäristössä maaseudulla ja lähimpään naapuriin oli vajaa kilometri. Huonointa aikaa oli tietysti silloin, kun oli pimeää, kuten jouluna yleensä, mutta talosta ei saanut näkyä minkäänlaista valoa ulos ikkunoista. Silloin ei ollut sähköä vielä missään kylän taloista, joten sisällä oli valaistuksena kynttilät, karbiidilamppu ja ns. tallilyhdyt, joissa oli sytytyksen ajaksi ylös nostettava lasi, se suojasi tulta ulkona liikuttaessa.

Sota-ajasta sinänsä on kyllä erilaisia muistoja ja etenkin sodan jälkeisestä ajasta. Silloin oli puutetta vähän kaikesta. Vaikka kuvitellaan, että maaseudun perheillä meni hyvin sota aikanakin, koska he saivat omasta takaa kaiken tarpeellisen.  Heillä pitäisi olla ruokaa, lämpimiä vaatteita ja kaikki ns. perustarpeet, koska usein taloissa oli paitsi puutarha ja viljelyksiä, myös kanoja, lampaita, lehmiä ja hevosia.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Meilläkin oli kaikkia noita omasta takaa, mutta jokaisessa kunnassa oli myös kansanhuoltolautakunta. Se piti huolen siitä, että yksikään talo ei saanut käyttää noita omia eläin- tai maataloustuotteitaan. Jaettiin kiintiöt jokaiseen taloon, kuinka paljon pitää luovuttaa kansanhuoltoon eläin tai maataloustuotteita. Kun kiintiöt oli saatu kasaan ja luovutettu kansanhuoltoon, jäi omaan käyttöön tuskin mitään. Muistan kun äiti keritsi vällyistä villat saadakseen villakiintiön täyteen.

Voi hyvin kuvitella, miten noissa oloissa vietetään joulua. Ei ollut mitään tuotteita, mitä myydä, jotta saisi edes jotain ostettua kaupasta. Eräs jouluaatto on jäänyt noilta ajoilta mieleen, kun istuimme velipojan kanssa sängyn laidalla pirtissä ja äiti tuli keittiöstä surullisen näköisenä. Hän antoi meille kummallekin kourallisen rusinoita ja totesi, että nyt ei ole antaa mitään muuta, kun on sellainen aika. Ymmärsimme, että eihän sota ole hänen vikansa ja kun äiti mennessään keittiöön takaisin pyyhki selvästi kyyneleitä poskiltaan. Tuli todella surullinen mieli äidin puolesta. Äiti oli onneksi erittäin fiksu ja taitava. Hän teki meille lapsille leluja itse, sitten kun aikaa sattui olemaan. Ei tarvinnut olla kuin puun pökkelö, niin siitä tuli hevonen tai karhu tai jotain ihan odottamatonta. Sitten kun itse osasimme, niin teimme tietysti itse lelumme ihan mielikuvituksen mukaan.

Sodan jälkeen oli pitkän aikaa ihan sama tilanne ja suurin osa päivittäistavaroista oli kortilla, eli kaupasta ei voinut ostaa mitä tahansa, vaikka olisi ollut rahaakin, vaan piti olla kansanhuollon kuponkeja, joilla sai tietyn määrän etenkin elintarvikkeita. Kahvi oli pitkään korvattu joko sikurilla tai kuten äiti teki, paahtoi ”rännärillä” liedellä ohran- tai rukiinjyviä ja jauhoi niistä kahvin korviketta.

Kun ajatellaan jouluja, niin pari tapausta on jäänyt mieleeni. Äiti teki jouluksi livekalaa liottamalla kuivattua turskaa koivun tuhkassa, eli siitähän tulee lipeää. Sen haju jo kuvotti minua. Joulupöydässä minut pakotettiin maistamaan sitä lipeäkalaa. Seuraus oli, että äiti joutui pesemään lattialta oksennusta. Sen jälkeen minua ei pakotettu edes maistamaan sitä.

Toinen erittäin mieluisa muisto ajoittuu myös jouluun. Minulla oli kolme sisarta ja kaksi veljeä. Minä olin joukon nuorin, eli kuudes ja päivälleen 15 -vuotta nuorempi, kuin kaksi siskoani, jotka olivat kaksoset. Toinen kaksosista meni naimisiin heti kun hänen tuleva miehensä tuli sodasta takaisin. He rakensivat oman talon naapurikylään tuon miehen kotitalosta lohkaistulle tontille ja he kutsuivat meidät heti seuraavana Tapaninpäivänä kylään. Olimme siellä ihan pimeän tuloon saakka. Kun lähdimme takaisin kotiin hevosella, jolla olimme liikkeellä, niin menin minua 2 -vuotta vanhemman veljeni kanssa makaamaan reen pohjalle täkkien alle ja katseltiin tähtitaivasta reen pohjalta. Arvuuttelimme toisiltamme missä päin olemme menossa sen perusteella mitä puiden latvoja näkyi reen pohjalle kirkasta taivasta vasten. Välillä lenteli hevosen kavioista lumipaakkuja (tilsoja, kuten isä sanoi) ja suojasimme välillä päätämme.

Matka meni hujauksessa ja juoksimme sisälle pirttiin. Kun aukaisin pirtin oven, sieltä tulvahti sellainen tuoksu, joka ei unohdu. Se oli minun mielestäni se aito joulun tuoksu. Joulukuusi oli kaadettu aattona metsästä ja me pojat raahasimme sen sisälle. En muista ketkä sen koristelivat muutamalla aidolla kynttilällä ja joillain vuosia vanhoilla joulukoristeilla. Latvassa oli itse tehty olkitähti.

Tuosta joulukuusesta tuli sellainen tuoksu, että se ei voinut olla pelkkä kuusen tuoksu, vaan mielikuvitus lisäsi siihen sellaisen aromin, että se on jäänyt ikuisesti mieleen. Oli pakko pysähtyä ovipieleen ja vaan hengittää syvään.

Tuosta ajasta on jäänyt sellainen mielikuva, että ei se joulu ole edes lapsille pelkkiä joululahjoja, vaan jotain paljon suurempaa.

Minulla ei ollut omia suksia ennen kuin joskus kouluaikana, kun se alkoi olla puoli pakollista koulun takia. Silloin isä teetätti sellaiset erään koulukaverini isällä, joka oli puuseppä. Silloin alkoi ihan uudet ulkoilumuodot. Ei tarvinnut enää pysyä tiellä, vaikka nekin piti itse pitää auki talvella. Voi lasketella peltoja pitkin missä halusi. Varsinkin hankikantosien aikaan laskettelimme veljeni kanssa pimeässä pitkin peltoja, joissa oli ojia määrävälein. Ei tiennyt missä oli töyssy ja missä suksi törmäsi ojanpenkkaan. Silloin lenneltiin voltteja ja oli ihme, että kertaakaan ei suksi katkennut -omista jäsenistä puhumattakaan. Jos jouluna oli lunta, mikä oli tavallista silloin, niin meitä ei saanut pysymään sisällä edes joulupäivänä.

Sen muistan, että nuo välineet olivat sen verran kalliita, että niitä piti varoa. Esimerkiksi suksi sauvojen kanssa teimme veljen kanssa niin, että kun laskettelimme pimeässä ja tiesimme lentävämme missä tahansa kuperkeikkaa, niin sovimme, että pidetään sauvoja kädessä niin, että niistä voi irrottaa heti, kun tuntui, että tulee kuperkeikka. Ei käytetty niitä normaaleja käsilenkkejä. Tällöin ei ainakaan pudota sauvojen päälle.

Vaikka nuo joulumuistot kuulostavat jollain tavalla surkeilta, niin sitä ne eivät yleisesti ottaen olleet. Ilmeisesti niitä suhteutettiin automaattisesti silloiseen aikaan ja elämismuotoon. Kyllä lapsikin tajuaa sen, että vanhemmat eivät voi tehdä olosuhteiden vastaisesti mitään vaikka haluaisivatkin. Joulu on silti aina joulu.